main
The Eurasian Politician - April 2003
Christian Jokinen, 31.3.2003
Kun amerikkalaisten sotakoneisto lähestyi loppuvuodesta 1944 Japanin kotisaaria, kehitti amiraali Takijiro Onishi lopullisen tappion jo häämöttäessä uuden aseen joka oli jäävä historiaan ja yleissanastoon käsitteenä: kamikazet. Liittouman meriylivoimaa vastaan taisteltaisiin uudella hyökkäysaseella: vapaaehtoiset japanilaislentäjät lentäisivät pomminsa yläilmoista suoritettavan ilmapommituksen sijaan suoraan maaleihinsa, isojen sotalaivojen runkoihin vesirajaan. Vapaaehtoiset lentäjät koottiin erityisen ankaraa uskonnollista kunniajärjestelmää noudattaviin muodostelmiin jotka saivat nimekseen "jumalaiset tuulet", kamikaze. Nimensä lentäjät ottivat ukonilmasta, joka legendan mukaan vuonna 1281 tuhosi Japanin saaria lähestyneen mongolien laivaston viimeistä purtta myöten. Innostusta itsemurhaan lentäjät ammensivat lisäksi Japanin samurai -perinteestä ja keisarikultista. Syyskuusta 1944 kamikaze –hyökkäykset olivat jo sodan todellisuutta: jopa sadan kamikazekoneen aallot hyökkäsivät lähestyviä amerikkalaissotalaivoja vastaan. Alkujärkytyksestä toipuneet amerikkalaiset oppivat kuitenkin pian käyttämään ilmatorjuntaansa niin, että loppusodasta vain ani harva kamikaze pääsi enää laivoja suojaattavien lentokoneiden ja ilmatorjunnan läpi maaliinsa. Kaiken kaikkiaan kamikazelentäjien aiheuttamat tuhot jäivät sodan kannalta merkityksettömiksi. Itsemurhalentäjien henkinen vaikutus amerikkalaisten taisteluintoon oli kuitenkin käytännön merkitykseen nähden moninkertainen: kamikazet eivät saaneet amerikkalaisten etenemistä pysäytettyä, mutta lentäjien osoittama uhrivalmius esimerkkinä japanilaisten taistelutahdosta vakuutti amerikkalaiset siitä, että maahyökkäys Japanin kotisaarille johtaisi sietämättömän suurin tappioihin. Omien tappioiden välttely ja pelko japanilaisten murtumattomasta vastarinta johti ajatusketjuun, jonka lopussa häämötti päätös atomipommien pudottamisesta sodan lopettamiseksi.
Nykyään itsemurhaiskut ovat Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin umpikujan symboli. Palestiinalaisten terroristijärjestöt Hamas, Islamilainen Jihad sekä shiiojen Hizbollah käyvät sotaansa Israelia vastaan omasta mielestään ainoalla mahdollisella tavalla: itsemurhaiskuin, joiden maaleina ovat haavoittuvat siviilikohteet joissa uhrien määrä on mahdollisimman suuri: bussit, kahvilat, ostoskeskukset ja kauppakeskukset. Liikkeet perustelevat iskunsa kostolla epäoikeudenmukaisuudesta ja sanovat tuovansa sodan pakolaisleireistä israelilaisten arkeen toivoen, että pelko iskuista johtaisi lopulta poliittisiin myönnytyksiin. Nykyisen hallituksen ja pääministerin Ariel Sharonin linja on hylännyt myönnytyspolitiikan ja omaksunut sotaisan lähestymistavan ongelmaan: Israelin armeijan joukot ovat tunkeutuneet pakolaisleireihin tuhotakseen itsemurhaiskuja hautovat terroristisolut ennakkoiskuilla. Vaikka israelilaisten strategia on ollut ajoittain menestyksekäs, pysyvää turvaa se ei ole israelilaisille tuonut. Konfliktin totaalisuus on johtanut kierteeseen, jossa jokaista itsemurhaiskua seuraa israelilaisten hyökkäys pakolaisleireille, joissa vihaansa kasvattava uusi marttyyrien sukupolvi odottaa ensimmäistä ja viimeistä tehtäväänsä.
Itsemurhaiskijöitä kautta maailman ja historian yhdistää useampi tekijä. Itsemurhaiskut ovat epätoivoisen ase ylivoimaa ja epäsuhdetta vastaan. Määrätietoinen itsetuhoisuus sekä terrorismi ovat "köyhän miehen atomipommeja". Tekotavan epätoivoisuus palvelee pelotteena viholliselle, mutta samalla esimerkkinä ja kannustuksena omille. Ei siis ole ihme, että itsemurhaiskijöitä ihaillaan koetun epäoikeuden kostajina, jotka tasoittavat tilejä muuten voittamattomalta tuntuvan vihollisen kanssa. Yhteistä tekijöille on myös vahva uskonnollisuus sekä vakaumus teon "oikeutuksesta", usein vastoin oikeutukseen käytetyn uskonnon teologiaa. Tämä pätee niin Al-Qaidaan kuin palestiinalaisjärjestöjenkin marttyyrikäsitykseen uskon puolustamisesta pyhässä sodassa vääräuskoisia vastaan. Islam kieltää itsemurhan, mutta terroristien käyttämä takaovi löytyy moniselitteisestä Jihad -opista, jonka voi tulkita myös alibiksi sotaan vääräuskoisia vastaan. Tulkinnan perverssein ja traagisin esimerkki löytyy kuvainnollisesti Irakin ja Iranin välisestä sodasta, jossa shiiojen uskonnollinen johtaja ja Iranin vallankumouksen isä ajatollah Ruhollah Khomeini lähetti avaimella varustetut lapsisotilaansa miinakentille miinanpolkijoiksi; ainoan mukaan annetun työvälineen, avaimen, kerrottiin sopivan paratiisin portin lukkoon.
Itsemurhaiskut eivät kuitenkaan ole yksin Islamiin liittyvä tai Lähi-itään rajoittuva ilmiö. Portugalilaiset kauppiaat törmäsivät itsemurhasotureihin jo 1200-luvulla Jaavan saaristossa, missä pelottomista sotureista kootut ryhmät tavoittelivat verilöylyä, joka johtaisi ylivoimaisen hyökkääjän perääntymiseen. Nykyään jaavalaiset soturit tunnetaan sotahuudostaan "amok". Itsemurhaiskut kuuluivat myös Sri Lankan Tamilitiikereiden arsenaaliin, jotka uskonnoltaan ovat kristittyjä ja hinduja. Täysin vieras itsemurhahyökkäys ei ole Suomenkaan historialle: ensiksi kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitten itsensä ampunutta Eugen Schaumania muisteltiin aikalaisten parissa "Isänmaan marttyyrina". Mielenkiintoisesti itsemurhaiskut eivät laajemmin kuulu eurooppalaiseen sodankäyntiin tai terrorismiin. Selitystä tähän on etsitty mm. kulttuurisella yksilöllisyyden korostamisella, mutta mitään tyhjentävää vastausta havainnolle ei olla osattu antaa. Itsemurhaiskuihin liittyvä erityispiirre on myös se, että tekijät ovat miltei poikkeuksetta nuoria miehiä. Niinpä vuoden 2002 maaliskuussa itsensä räjäyttänyt Darin Abu-Isa herättikin tekoaan suurempaa huomiota sukupuolellaan, ollessaan ensimmäinen itsensä räjäyttänyt nainen palestiinalaisten ja Israelin välisessä konfliktissa.
Amerikkalaisille itsemurhaiskut taistelukentällä eivät ole uusi haaste, sillä niin japanilaiset kuin Vietnamin sissitkin yrittivät syöstä vastustajansa materiaalisen ylivoiman raiteiltaan yksin taistelutahtonsa voimalla. Vaikka Saddam Husseinin ennakolta paljon mainostama salainen ase, neljätuhatta siviilipukuista kävelevää pommia, ei ole aseellinen vastaus amerikkalaisten aseteknologialle ja taktiselle ylivoimalle, saattavat he onnistua valamaan tavallisiin irakilaisiin taistelutahtoa amerikkalaisten tahattomalla myötävaikutuksella: jos amerikkalaiset provosoituvat ja kohtelevat jokaista vastaantulijaa mahdollisena itsemurhaterroristina, vieraannuttavat he pian vapautettavat irakilaiset luotaan diktaattorin syliin. Itsemurhahyökkäykset koettelevat myös amerikkalaisten poliittista päättäväisyyttä ja kotirintaman uhrivalmiutta "sotia sota loppuun asti". Amerikkalaisten taistelu terrorismia ja rosvovaltioita vastaan alkoi syyskuun 11. päivän itsemurhaterrorikuista. Itsemurhaisku irakilaisella tiesululla on alkusoitto tulevalle, sillä marttyyreiksi haluavia virtaa naapurimaista Bagdadiin vastaanottamaan lähestyviä panssareita.