main
The Eurasian Politician - September 2003
(esimerkkejä Itä-Euroopasta, ex-NL:stä, Afganistanista ja Afrikasta)
Anssi Kullberg, 15.3.2003
Inhimillisen toiminnan seuraamusten peruuttamattomuus ja ennalta arvaamattomuus tuottaa ylitsepääsemättömiltä tuntuvia ongelmia ihmisten ratkaistaviksi, koska yhteiskunnallinen ihminen, toisin kuin muut eläimet, säilyttää kielen avulla muistia, joka liittää teot osiksi yksilöiden identiteettejä, ja jopa perheiden, sukupolvien, yhteisöjen. Samaan aikaan ihminen pyrkii toiminnassaan oikeudenmukaisuuden ja moraalin toteutumiseen, mikä olisi mahdotonta, ellei teoista määräytyisi "kullekin ansionsa mukaan" joko maanpäällisessä tai vähintäänkin tuonpuoleisessa elämässä. Oikeus on välttämättömyys, jotta laeilla ja säännöillä olisi normatiivinen vaikutus. Niinpä kysymys ei ehkä sittenkään ole ihmisellä aivan niin eläinkunnalle vieraasta asiasta kuin helposti ajattelisi: yhteisöllisten eläintenkin käyttäytymistä ohjaavat normit ja yksilöiden sosiaalinen asema ei määräydy yksinomaan tilannekohtaisen voiman, vaan myös "maineen", siis jonkinlaisen yhteisöllisen muistin, mukaan. Joka tapauksessa ihmisen kohdalla kysymys on ainutlaatuisen monimutkaisesta kielen ja merkitysten järjestelmästä ja siten myös ainutlaatuisesta oikeudenmukaisuuden muistista.
Hyvä esimerkki tästä on se, että tekojen peruuttamattomuus ei lankea pelkästään yksilöiden ristiksi, vaan "isien teot" riippuvat kuin Damokleen miekka uusienkin sukupolvien yllä. Syyllisyys ja vastuu -- kuten ansiotkin -- periytyvät identiteettien mukana, halusimme tai emme, ja siksi saamme joka päivä lukea ja kuulla historiallisista vääryyksistä ja uudemmistakin rikoksista, joihin ovat syyllistyneet "valkoinen mies", "kristikunta", "Amerikka", "länsimaat", "islam", "saksalaiset", "nationalismi", "kommunismi", "kapitalismi" ja niin edelleen. Sovittamattomiksi ymmärrettyjen tekojen ja tapahtumasarjojen taakkaa kantavat syyllisten lisäksi myös ne, joiden identiteetissä on uhrin polttomerkki.
Lääke menneiden tekojen peruuttamattomuuteen on Hannah Arendtin toiminnan teoriassa anteeksianto, joka "palvelee menneiden tekojen peruuttamista" ("serves to undo"), vaikka sinänsä mitään tehtyä ei voidakaan pyyhkiä pois historiasta paitsi ehkä valheella, edellyttäen, että historia todella ymmärretään ainoastaan nyt elävien sukupolvien kielellisesti säilyvänä muistina ja ymmärryksenä menneen suhteen. (Oma käsitykseni historian ontologiasta on, että se on olemassa omassa ajassaan riippumatta siitä, kuinka se myöhemmin ymmärretään ja muistetaan.) Samoin kuin lupausten antaminen ja pitäminen voi tarjota "pysyvyyden ja turvallisuuden saarekkeita ennakoimattomuuden valtamereen", anteeksianto voi puolestaan antaa virheitä ja vääryyttä jatkuvasti tekeville ihmisille "uuden alun" mahdollisuuksia, "hetkiä nolla", joista elämä voi jälleen alkaa -- ei ehkä suoranaisesti "puhtaalta pöydältä", koska anteeksiannetutkin teot voidaan muistaa ja rikosten uusiminen tavallisesti nähdään merkkinä siitä, ettei ensimmäisestä virheestä opittu -- mutta kuitenkin hyväksyttävästi puhdistetulla tilillä.
Oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi ihmiselämässä anteeksianto on varsin radikaali konseptio, jonka (juutalainen) Arendt jäljittää ennen kaikkea Jeesus Nasaretilaisen opetuksiin, irrottaen ne kristillisestä kontekstistään ja nähden ne myös maallisessa, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa merkityksessä. Perinteisempiä keinoja ovat sen sijaan olleet kosto ja rangaistus. Rangaistuksen Arendt näkee vaihtoehtona anteeksiannolle, sillä myös rangaistus pyrkii lopettamaan pahuuden tarinan ja aikaansaamaan uuden alun. Kosto on Arendtin mielestä sen sijaan anteeksiannon vastakohta, eikä kykene lopettamaan pahuuden toimintaa, koska se reagoimalla vääryyteen aiheuttaa loputtoman kostojen kierteen.
Konfliktiin ajautuneissa yhteiskunnissa kosto onkin perinteisesti hallinnut oikeudenmukaisuuden yhteiskunnallista toteutumista, koska legitiimiksi ja oikeudenmukaiseksi koettua rankaisijaa ei ole enää ollut eivätkä konfliktiolot anna hyviä lähtökohtia anteeksiannon toimimiselle. Niistä alueista, joilla olen itse tehnyt kenttämatkojani, aiheuttivat katastrofaaliset turvallisuusolosuhteet väistämättä kostojen logiikan hallitsevuuden erityisesti Afganistanissa, mutta myös Balkanilla ja Kaukasiassa. Kuitenkin myös vakaasti ja tiukasti uskonnollisia lakeja noudattavilla perustuslaillista autonomiaa nauttivilla pashtujen heimoalueilla Pakistanin Luoteismaakunnassa kostoon perustuva oikeus on lähes sääntö.
Näitä esimerkkitapauksia ei suinkaan yhdistä islam ja sen vuoksi ero Jeesuksen anteeksiannon opetuksista, kuten propagandistisessa tarkoituksessa voisi ehkä tulla kiusaus väittää -- verikostoperinne nimittäin on yhtä yleinen myös kristityillä balkanilaisilla ja kaukasialaisilla. Näkisinkin ensisijaisena yhteisenä nimittäjänä sen, että miehittäjänä pidettyä keskusvaltaa ei nähdä millään muotoa legitiiminä oikeuden ja oikeudenmukaisuuden lähteenä, vaan lähes yksinomaan "rikollisena". (Tämä pätee pitkälle myös pashtuheimojen asennoitumiseen Pakistanin keskushallintoon.) Niinpä perinteinen suku tarjoaa ainoan varman lähteen "luotettavalle" sukupolvien taa ulottuvalle oikeudelle, jossa "suurista teoista" palkitaan maineella ja pahoista teoista kostolla. Suvuista ja klaaneista löytyy se vertikaalinen ja horisontaalinen legitimiteetti, jota valtioista ja imperiumeista ei näillä alueilla löydy.
Onkin huomionarvoista, että Jeesuksen lisäksi Arendt näkee armon oikeusperiaatteena periytyvän ainoastaan roomalaisilta, joilla oli periaatteena "säästää voitetut" (parcere subiectus). Suomalaisittain periaate ilmenee sanonnassa "älä lyö lyötyä". Rooman imperiumi (ei suinkaan muinainen Israel) toimi kuitenkin kontekstinä myös Jeesuksen toiminnalle, vaikka se tuntuu usein unohtuvan. Antiikin kreikkalaisille Arendt sanoo tämän armoperiaatteen olleen täysin vieras. Ei lienekään sattumaa, että jatkuvasti keskenään sotineiden Hellaan kaupunkivaltioiden maailmassa vallitsi mainetekojen ja verikoston oikeus (suvun, klaanin ja mafian etiikka) eikä sellainen olojen suhteellisesta vakaudesta ja vallankäytön legitimiteetistä (jopa Jeesus käski antaa keisarille sen, mikä keisarille kuuluu) riippuvainen "oikeusvaltion" oikeus, jossa anteeksiantamisesta tuli käytännössä mahdollinen yhteiskunnallisen (eikä vain privaatin) funktionsa täyttävä riitti.
Anteeksianto, rangaistus ja kosto voidaankin kaikki nähdä siirtymäriitteinä, joiden kautta niin yksilö kuin yhteiskuntakin voi siirtyä uuteen alkuun. Aion tässä esseessä käsitellä tematiikkaa Arendtia laajemmalta pohjalta ja keskittyä ensisijaisesti itäisen Euroopan ja entisen Neuvostoliiton mullistuksiin ja "sosialismin tilintekoon" vuosien 1989-1992 jälkeen. Ensiksi lainaan kuitenkin ystävääni Christian Jokista, joka on tutkinut erityisesti kahta siirtymäriittejä yhteiskunnallisissa murroksissaan läpikäynyttä tapausta: Saksaa toisen maailmansodan jälkeen sekä Etelä-Afrikkaa apartheidin jälkeen.
"Kylmästä sodasta vapautunut ilmapiiri on nyt mahdollistanut keskustelun ’suomettumisesta’ ja sen pääarkkitehdeistä, joiden nyt olisi vastattava senaikaisista sanoistaan ja teoistaan. ... Psykohistorioitsija Jukka Relander ehdottaa Suomeen Etelä-Afrikan kaltaista totuus- ja sovintokomissiota, joka hänen mielestään on parempi vaihtoehto kuin oikeuslaitoksen tarjoama mahdollisuus punnita kysymystä syyllisyydestä ja vastuullisuudesta." (HS, 30.1.2003, Mielipide.)
Jokinen näkee kuitenkin ongelmia Etelä-Afrikan ratkaisun onnistumisessa: "Etelä-Afrikassa epäilty sai tekemällään täydellä tunnustuksella suojan oikeuslaitoksen syytetoimia ja uhriensa kanteita vastaan. Näin uhreilta vietiin oikeus anteeksiantamiseen ja sen epäämiseen kansallisen sovinnon nimissä. ... Herääkin kysymys, onko kenelläkään oikeutta antaa vääryyttä anteeksi toisen puolesta. Vaikka kansallinen eheytyminen olikin välttämätöntä, uhrattiin sen nimissä oikeudenmukaisuus." (Ibidem.)
Turun yliopistossa poliittista historiaa opiskelevan Christian Jokisen lähtökohtana ei ole ollut Hannah Arendtin teoria, mutta eräät perusongelmista ilmenevät kuin itsestään yhteensopivina. Kysymys on oikeudenmukaisuuden ja sovinnon ristiriidasta: Todetaan, että "sanoista ja teoista" olisi kannettava vastuu (niin Etelä-Afrikassa apartheidista kuin Suomessa suomettumisen ja Kekkosen sensuurin ajastakin), mutta poliittinen tarkoituksenmukaisuus -- "välttämättömyys" saavuttaa eheytyminen -- on riistänyt ihmisiltä "oikeuden anteeksiantamiseen tai sen epäämiseen".
Arendt havaitsi täsmälleen saman: anteeksiantaminen saattoi toimia ainoastaan, kun se oli vapaaehtoista. Tämänkin piirteen Arendt jäljittää Jeesuksen opetuksiin, jotka hän näyttää jopa teologisesti ajatellen hyvin radikaalissa valossa. Jeesus opetti Arendtin mukaan, että ihmisten teot eivät seuraakaan Jumalan teoista -- eli anteeksi antaessaan ihminen ei toimi Jumalan anteeksiannon välikappaleena -- vaan "ihmisten on ensin annettava anteeksi toisilleen, ennen kuin he voivat saada anteeksi Jumalan edessä". Anteeksiantoa oli sovellettava "velvollisuutena" sen vuoksi, että "ihmiset eivät tiedä, mitä tekevät", mutta se ei kuitenkaan pätenyt äärimmäiseen rikokseen eikä harkittuun pahuuteen. Jeesuksenkin opetuksissa anteeksiantaminen oli käytännössä mahdollista vain, kun vääryyttä tehnyt katui. Paatuneesta pahasta pitäisi puolestaan Jumala huolen viimeisellä tuomiolla.
Anteeksiantamisen voima piilee siinä, että sitä ei voi milloinkaan pitää selviönä, ennalta määrättynä. Juuri tämän vuoksi se kykenee toimimaan lääkkeenä tekojen peruuttamattomuuteen. Anteeksiantamisen on oltava uhrin oma valinta. Juuri tähän liittyvistä virheistä on ollut kyse siinä Etelä-Afrikan Totuus- ja sovintokomissiota kohtaan esitetyssä eteläafrikkalaisessa kritiikissä, jota Christian Jokinen on tutkinut. Etelä-Afrikan Totuus- ja sovintokomission varapuheenjohtaja Alex Boraine onkin todennut, että anteeksiantamista ei voida vaatia, vaikka sitä suositeltaisiinkin. Jos anteeksiantamisesta tulee pakonalaista toimintaa, koko idea vesittyy, koska anteeksiannon varmuuden varaan voi silloin laskelmoida jo pahuuteen ryhdyttäessä. Venäläistä Tshetshenian sotia koskevaa argumentaatiota seuratessa tulee myös usein kammottava tunne siitä, että länsimaiden anteeksiantaminen on totuttu jo ottamaan itsestäänselvyytenä, eikä Euroopan maiden asenne ole enää edes "issue" koko venäläisessä keskustelussa (toisin kuin Yhdysvaltain asenne, jota Venäjä ei voi pitää yhtä itsestään selvänä -- lopputuloksena on, että Yhdysvaltain suuntaan Moskovan on pelattava, Eurooppa voidaan sivuuttaa korttinsa paljastaneena).
"Oikeuden" lisäksi Etelä-Afrikassa politisoitui myös totuus, ja niin Etelä-Afrikassa kuin kylmän sodan jälkeisessä Suomessakin totuutta on myös pelätty. Professori Seppo Hentilä esitti kauhunsa sen suhteen, että jos KGB:n arkistot avautuisivat Stasin arkistojen tavoin tutkijoiden ulottuville, "suomalaiset repisivät toisensa kappaleiksi". Peläten totuuden (ja sen myötä oikeudenkin) muuttumista poliittisten "välttämättömyyksien" alaisiksi ennalta määrätyiksi prosesseiksi Jokinen päätyy suosittamaan Suomen suomettumisen jälkipuintiin totuuskomissioiden sijaan mieluummin hyviä historioitsijoita ja valtiorikosten tapauksessa oikeuslaitoksen käsittelyä.
Kommunististen järjestelmien kaatuessa Euroopassa vuosina 1989-1992 tuli tarinansa päätepisteeseen maailmanhistoriallinen rikossarja, joka vertautuu natsi-Saksan kauhuihin. Natsien rikoksiin Arendt viittaa kantilaisittain "radikaalina pahuutena" -- rikoksina, jotka ovat niin hirveitä, etteivät ihmiset kykene niitä rankaisemaan eivätkä antamaan anteeksi. Neuvostoliiton ja kommunististen valtioiden rikokset eivät ainoastaan yltäneet samalle tasolle natsien kanssa, vaan kestivät ajallisesti monin verroin kauemmin, minkä vuoksi kokonaiset sukupolvet ehtivät vaipua hautaan oikeutta koskaan näkemättä.
Kun rautaesirippu viimein murtui, toivottiin kaikkialla Itä-Euroopassa ainakin jonkinlaista "punaista Nürnbergiä", mutta mitään sellaista ei koskaan tullut. Kommunismin uhrit, heidän omaisensa ja Neuvostoliiton toimesta kollektiivisesti syyllistetyt kansat (kuten tshetsheenit) eivät koskaan saaneet "oikeutta" siinä mielessä kuin natsien uhrit toisen maailmansodan jälkeen ja Etelä-Afrikan mustat. Ei ollut mikään erityisen suuri yllätys, että kommunististen imperiumien keskukset Moskova ja Belgrad, samoin kuin niihin identifioituvat "herrakansat", eivät olleet erityisen halukkaita katumaan historiallisia rikoksia, kuten eivät lukuisien eri kansojen omat kommunistitkaan. Sen sijaan ainakin monille itse noina vuosina Itä-Euroopassa tapaamilleni nuorille suurin järkytys oli se, että "kylmän sodan voittaja" Länsi, joka oli vuosikymmenet edustanut vapautta ja demokratiaa Idän kansoille, näyttikin asettuvan entisen vihollisensa puolelle niitä ihmisiä vastaan, joita tämä vihollinen oli julmasti sortanut.
Niissä entisissä itäblokin maissa, jotka pääsivät nopeasti kiinni länsimaiseen ja demokraattiseen poliittiseen kulttuuriin, pystyttiin luomaan ilmapiiri, joka edes psykologisesti saattoi tarjota "oikeutta" ja huojennusta ihmisten mieliin. Puolassa, Unkarissa, Baltian maissa, Tshekissä, Romaniassa jne. koko yhteiskunta, kulttuuri ja tiedotusvälineistö on keskustellut kommunismin rikoksista. Koska vuosien 1989-1992 mullistusten iskusanoista yksi oli "Eurooppa", olisivat itäeurooppalaiset kuitenkin toivoneet myös koko Euroopan kattavaa tietoista heräämistä "punaiseen Nürnbergiin" -- kommunismin tuomitsemista ja julkisissa asenteissa osoitettua "oikeutta" sen uhreille.
Reaktiot olivat Lännessä jotain aivan muuta. Paitsi että reaalipolitiikan ehdoilla eläneet ja Venäjään toiveajattelulla ja "välttämättömyyksillä" suhtautuneet Länsi-Euroopan hallitukset antoivat miljardilainoja Venäjälle keskellä Tshetshenian tapahtumia ja viivyttelivät Balkanilla niin, että serbit saattoivat rauhassa puhdistaa Srebrenican ja Zepan muslimeista, myös Lännen kansalaisyhteiskunta petti katkerasti Idän kansat. Balkanilaiset ystäväni Lundissa vuosina 1998-1999 purkivat suorastaan typertynyttä järkytystään ja suuttumustaan vielä noinkin myöhään (jolloin olisi luullut disilluusion Lännen "intelligentsiaan" jo olleen täydellinen), kun kaikki "rauhan", "demokratian", "antifasismin" jne. nimiin vannovat länsinuorison liikkeet puolustivat henkeen ja vereen kansallissosialistista serbihallitusta "amerikkalaista imperialismia" vastaan.
Eräitä Ruotsissa asuneita albaaniopiskelijoita oli ensimmäisten uhrien joukossa, kun serbien "terrorismin vastainen operaatio" alkoi Interpolin Ruotsissa tehdyistä pankkiryöstöistä etsintäkuuluttaman serbien "sankarin" Zeljko Raznjatovicin ("Arkanin") johtamien paramilitaarien iskulla Prishtinan yliopistoon. Kosovon konflikti oli jatkunut vuodesta 1992, jolloin Kosovo julistautui itsenäiseksi (ennen Bosniaa ja Makedoniaa), mutta läntisen intelligentsian mielestä konflikti alkoi vasta Rambouillet’sta, sillä vasta silloin Yhdysvallat mukaantulollaan antoi heille motiivin lähteä kaduille -- Amerikkaa vastaan.
Tiedemaailma ei ollut sen parempi. Keväällä 1999 järjestivät ruotsinvirolaiset seminaarin kommunismin ajan ihmisoikeusrikoksista Baltian maissa. Alustajana oli aiheesta maltillisen ja humanistisen kirjan kirjoittanut ruotsinvirolainen Andres Küng. Lundin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta kuitenkin kielsi seminaarin järjestämisen tiloissaan sen "ilmeisen poliittisen arvolatauksen" vuoksi. Samasta syystä kiellettiin myös Ruotsi-Azerbaidzhan-seuran järjestämä seminaari Kaukasian kansoista. Rutiinina soljuviin Palestiina- ja Kurdistan-tapahtumiin tiedekunnan linja ei vaikuttanut. Samaan aikaan tiedekunta järjesti myös vankan mainonnan tuella "Euroopan työväenpuolueen" järjestämän seminaarin aiheesta "Kuinka amerikkalais-brittiläinen sotaimperialismi on murskattava Venäjän, Kiinan ja Intian liitolla [YK:n turvallisuusneuvostossa] ja Ruotsin on tuettava tätä joko itsenäisesti tai EU:n kautta". Tähän ei ilmeisesti liittynyt "ilmeistä poliittista arvolatausta".
Summa summarum. Lännessä ymmärrettiin "armo" niin, että roomalaisen periaatteen mukaisesti "voitettu oli säästettävä". Niinpä sekä Yhdysvallat että Länsi-Eurooppa sitoutuivat aluksi voimakkaasti sekä Neuvostoliiton että Jugoslavian yhtenäisyyden säilyttämiseen sekä sittemmin Venäjän federaation ja "Serbia-Montenegron" yhtenäisyyden säilyttämiseen. Baltteja ja demokratia-aktivisteja kiellettiin länsimaiden suilla visusti "keikuttamasta Gorbatshovin perestroikan venettä". Kommunismia ei saanut syyllistää, ja vielä pahempaa oli mikäli vastuuta vaadittaisiin Venäjältä tai Jugoslavialta valtioina, saati venäläisiltä ja serbeiltä kansakuntina.
Todennäköisesti suurin osa tätä ajattelutapaa harjoittaneista länsimaalaisista ei mieltänyt puolustavansa kommunismia sen enempää kuin Neuvostoliiton, Venäjän ja Jugoslavian johtajiakaan, vaan ajatteli "poliittisen korrektiuden" lisäksi hyviä aikomuksia. Näin toimiessaan Länsi päätyi kuitenkin syyllistämään kaikki menneisyydestä tilintekoa toivoneet "kylmään sotaan takertuneina" venäläis- ja serbivastaisina kiihkoilijoina. Ylimielisyydessään Länsi-Eurooppa katsoi, että sillä oli oikeus antaa itäeurooppalaisten puolesta anteeksi näiden kokemat vääryydet, ja samalla riistää näiltä itseltään oikeus antaa anteeksi tai jättää antamatta.
Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoaminen sisältä päin tuli monille länsijohtajille "shokkina" ja "yllätyksenä" (jonka ei olisi pitänyt olla yllätys, kun minäkin, teinipoika, pidin sitä jo usean vuoden ajan "väistämättömänä"). Tämän tapahduttua alettiin "oikeutta ja anteeksiantoa" työstää entisen itäblokin läntisimmässä osassa, joka pääsi turvallisimmin eroon entisen "Pahuuden Imperiumin" keskuksesta sekä uuden Slobodan Miloseviciin henkilöityneen pienen pahuuden imperiumin keskuksesta. Katalysaattoreina toimivat monet valtiomiehiksi nousseet entiset toisinajattelijat, joiden "romanttinen" kuva vapaudesta ja demokratiasta ei ollut yhtä haalistunut kuin reaalipoliittisesti puhuvassa Lännessä: Václav Havel, Lech Walesa, Lennart Meri, Vytautas Landsbergis ja Emil Constantinescu eivät olleet millään olennaisella tavalla erilaisia kuin Milo Djukanovic, Ibrahim Rugova, Zviad Gamsahurdia, Ebülfez Elchibey ja Dzhohar Dudajev. Jälkimmäiset kokivat kuitenkin tyystin toisen kohtalon kuin ensimmäiset. Niinpä Serbiassa, Bosniassa, Kosovossa, Georgiassa, Azerbaidzhanissa ja Tshetsheniassa oikeutta ja anteeksiantamista ei koskaan päästy soveltamaan, vaan kehitys katkesi väkivaltaan ja nomenklaturan vallankaappauksiin. Avoin keskustelu menneisyydestä tukahdutettiin.
Separatistisesti eronneistakin valtioista parhaiten menneisyyden käsittelyssä onnistuivat ne, jotka pystyivät Lännen tuella tekemään selvimmät pesäerot Moskovaan ja Belgradiin: Viro ja Slovenia. Pahin on tilanne ollut niissä maissa, jotka ovat jääneet suoraan osiksi Venäjää tai Serbiaa. Yhdessäkään sellaisessa tapauksessa ei vältytty kansanmurhilta, etnisiltä puhdistuksilta eikä "rikoksilta ihmiskuntaa vastaan". Voitaisiin sanoa, että jos Virossa ja Sloveniassa päästiin "terveeseen" menneisyyden käsittelyyn anteeksiantamisenkin konseptioilla, Venäjä ja Serbia päätyivät puolestaan eliminoimaan fyysisesti niitä, jotka "kriminalisoivat" neuvostoajan perintöä. Eliminoinnin uhreiksi joutuivat niin separatistiset kansakunnat kuin "omien piirissä" olevat toisinajattelijat ja uudistusmieliset poliitikotkin. Viimeisin uhri saattoi olla kuluneella viikolla murhattu Serbian pääministeri Zoran Djindjic.
Myös ääripäiden väliin sijoittui monia. Romaniassa Nicolae Ceausescun loppua kohti pahentunut tyrannia ja Albanian täysin sulkeutunut kommunistihallinto eivät tarjonneet perestroikan ja glasnostin kaltaista pehmeää laskua, ja niinpä Romania joulukuussa 1989 ja Albania kesällä 1997 kävivätkin läpi omat väkivaltaiset siirtymäriittinsä. Ceausescun ja hänen puolisonsa teloitus helikopteripaon päätyttyä Târgovisteen antoi oivallisen modernin esimerkin kansatieteilijöiden tuntemasta "syntipukista", joka vie kansakunnan synnit ja traumat mukanaan hautaan. Samoin kevensi Franjo Tudjman tuntuvasti Kroatian kansakunnan taakkaa kuolemallaan joulukuussa 1999. Uudistusten jarruttelu ja turhautuminen henkilöityivät Romaniassa Ion Iliescuun ja Slovakiassa Vladimir Meciariin niin tehokkaasti, että näiden tappiot vaaleissa 1995 ja 1998 muuttivat pysyvästi poliittisen kulttuurin luonnetta näissä maissa. Jopa Serbia pääsi Djindjicin johdolla varsin hyvään alkuun lähettämällä oman syntipukkinsa Milosevicin tuomiolle Haagiin – eräänlaiseen latistettuun Nürnbergiin.
Entisen itäblokin läntisemmän osan onnistuneesta menneisyyden työstöstä ja anteeksiantamisen toteutumisesta kertoo se, että näissä maissa entiset kommunistit ovat voineet 1990-luvun mittaan palata takaisin valtaan herättämättä enää mitään kovin traumaattisia tunteita ja kyeten esiintymään uskottavasti uuden ajan sosiaalidemokraatteina, jotka ovat viemässä maitaan EU:n ja NATO:n jäseniksi. Puolassa nousi ensin presidentiksi Aleksander Kwasniewski ja sitten pääministeriksi entinen kovan linjan kommunisti Leszek Miller – yksi hiljattaisen USA:n Irakin-politiikkaa tukevan kirjelmän allekirjoittajista. Saman kirjelmän allekirjoitti myös Unkarin uusi pääministeri Péter Medgyessy, joka työskenteli kommunistisessa salaisessa poliisissa. Samoin Liettuassa Algirdas Brazauskas tuli ja meni pääministerinä, ja kun Viron presidentiksi valittiin entinen kommunisti Arnold Rüütel, vain "vanhan polven" antikommunistit jaksoivat enää kantaa kaunaa. Nuoriso näki Rüütelin enemmän vuoden 1992 Kansanrintaman valossa.
Jopa Iliescu, joka oli viiden jäähyllä viettämänsä vuoden aikana kääntänyt takkinsa läntisiin arvoihin sitoutuneeksi eurososiaalidemokraatiksi, palasi lopulta vuonna 2000 Romanian presidentiksi. Häntä äänestivät toisella kierroksella nekin ystäväni, "euroajan nuoriso", jotka olivat vuosina 1995-1996 olleet barrikadeilla häntä kaatamassa -- jotta valituksi ei vain tulisi äärioikeistoa edustanut Corneliu Vadim Tudor, joka puolestaan tukeutui kommunistiajan nostalgiaan.
Sen sijaan itäblokin "itäisemmässä ryhmässä" tapahtui aivan toisin. Kaikki tuntui alkavan aivan samalla tavoin kuin Keski-Euroopassa ja Baltiassa: erityisesti Georgia, Armenia, Azerbaidzhan, Moldova ja Ukraina seurasivat tiiviisti muun Itä-Euroopan kannoilla. Myös itse Venäjällä vallitsi vuosina 1989-1993 ennennäkemätön vapaamielisyys, jota (juutalaisen) Jegor Gaidarin pääministerikausi ehkä parhaiten kuvaa. Sittemmin derzhavnikkiläinen ajattelutapa ja turvallisuuskoneisto kuitenkin palauttivat valta-asemansa Moskovassa, mitä seurasi välittömästi vallan palauttaminen myös kaikkialle muualle, missä se oli mahdollista.
Kun nimeään vaihtaneen KGB:n ajama uusi turvallisuusdoktriini oli lyöty läpi turvallisuusneuvostossa, alkoi sotiminen: Venäjä hyökkäsi Moldovaan, tukien Transnistrian stalinistisia separatisteja, vaihtaen hallituksen ja parlamentin ja estäen moldovalaisten kaavaileman anschlussin Romaniaan. Moldova liitettiin IVY:yn. Georgiassa entiset KGB:n upseerit syöksivät verisellä vallankaappauksella vallasta presidentti Gamsahurdian, hallituksen ja parlamentin ja nostivat presidentiksi KGB:n kenraalin Eduard Shevardnadzen. Sama toistui Azerbaidzhanissa vähemmän verisesti, koska Georgian tapahtumien kauhistuttama presidentti Elchibey lähti maanpakoon. Presidentiksi nostettiin KGB:n kenraali Haidar Alijev. Georgia ja Azerbaidzhan liitettiin IVY:yn. Armeniassa ja Kazakstanissa vallansiirron varmisti massiivinen vaalivilppi, Tadzhikistanissa puolestaan Venäjä tuki verisessä sisällissodassa valtaan entisen kommunistihallinnon. Valko-Venäjällä vallan otti näennäisen demokraattisin keinoin sittemmin itsensä diktaattoriksi muuttanut vanhoilliskommunisti Aljaksandr Lukashenka. Ukrainassa valta siirtyi nomenklaturaa edustaneelle autoritääriselle Leonid Kutshmalle.
Yhdessäkään IVY:yn kuuluvassa valtiossa menneisyyden työstäminen ei ole edennyt juurikaan alkua pidemmälle. Sama koskee ehkä vielä suuremmassa määrin Venäjää itseään. Georgiassa ja Ukrainassa on tapahtunut eniten selvää demokratisoitumista ja kansalaisyhteiskunnan muodostumista. Moldovassa oli myös nähtävissä edistystä, mutta taloudellinen ahdinko ja eristys tuottivat kommunisteille vaalivoiton vuonna 2001, minkä jälkeen kehitys on ollut vain huonompaan suuntaan, ihmisoikeusrikkomusten lisääntyessä hälyttävää vauhtia. Georgian, Ukrainan, Azerbaidzhanin ja Moldovan sekä mahdollisesti jopa Valko-Venäjän tapauksissa johtajanvaihdos voisi periaatteessa tuoda mukanaan tarvittavan siirtymäriitin, mutta vain jos Moskovaan tukeutuva nomenklatura ei pysty kaappaamaan haltuunsa sukupolvenvaihdostakin. Muussa tapauksessa edessä on todennäköisesti uusia murhenäytelmiä.
Myös etninen anteeksiantaminen toteutui "läntisemmässä ryhmässä" huomattavasti paremmin kuin itäisessä. Siellä, missä julkinen keskustelu kommunismin rikoksista sekä asioista puhuminen niiden omilla nimillä mahdollisti menneisyyden työstämisen, se mahdollisti samalla myös anteeksiantamisen. Niinpä vaikka länsilehdistö on halunnut etsiä Virosta ja muista Itä-Euroopan maista "venäläisväestön sortoa", harva virolainen syyllistää Viron etnisiä venäläisiä millään tavoin neuvostoajan rikoksista. Kun vielä neuvostoaikana baarit ja yökerhot noudattivat tarkoin apartheidia -- virolaiset omissaan, venäläiset omissaan -- sulautuu nuoriso nykyisin yhteen ja muukalaisvihamielistä väkivaltaa ilmenee vain siinä määrin kuin kansankoti Ruotsissakin. Samaan aikaan Venäjällä etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen edustajia on surmattu joukoittain paitsi Tshetsheniassa, myös Venäjän kaupungeissa ja Etelä-Venäjän kylissä tapahtuneissa pogromeissa ja rasistisissa väkivaltaisuuksissa, joiden määrä on lisääntynyt tuntuvasti syksystä 1999 lähtien.
Useissa itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maissa on ollut yksittäisiä oikeudenkäyntejä, jotka ovat kohdistuneet eräisiin kommunistiajan rikoksiin osallistuneisiin yksilöihin, etupäässä salaisten poliisien korkeisiin upseereihin ja Baltian tapauksessa "kyyditysten" organisoijiin. Paitsi että Venäjä on ankarasti protestoinut tällaisia oikeudenkäyntejä vastaan nootein ja propagandasodankäynnin keinoin, on suorastaan absurdia, että myös länsimaat ja niiden tiedotusvälineet ovat järjestelmällisesti "varoitelleet" ja "paheksuneet" tällaisia oikeudenkäyntejä. Yleinen periaate esim. Virossa on ollut, että viranomais- ja luottamustehtävissä olevilta henkilöiltä edellytetään, että nämä paljastavat mahdollisen menneisyytensä neuvostoajan salaisessa palvelussa. "Syntinsä tunnustaneet" saavat synninpäästön ja voivat jatkaa tehtävissään, elleivät äänestäjät toisin päätä, kun taas menneisyytensä salaava saattaa tällä perusteella saada potkut. Totuutta siis edellytetään, muttei suoranaisesti julkista katumusta. On hieman kummeksuttavaa, miksi tätä paheksutaan mm. Suomessa -- luulisi, että meilläkin toivottaisiin viranomaisilta ja luottamushenkilöiltä rehellisyyttä.
Tämän pitkän, mutta kursorisen läpikäynnin tarkoituksena oli osoittaa, että anteeksiannon funktio yhteiskunnassa toimii ainoastaan silloin, kun se perustuu ihmisten "oikeudelle anteeksiantoon tai sen epäämiseen". Anteeksiantamisen funktio yhteiskunnallisessa mielessä ei toteudu, elleivät ainakin seuraavat edellytykset täyty: 1) On vallittava sellaiset suhteellisen vakaat ja legitiimit valtiolliset olot kuin Pax Romanan aikana ja itäblokin läntisessä osassa 1990-luvulla. 2) Niillä, joilta anteeksiantamista odotetaan ja edellytetään "yleisen edun" nimissä, on oltava oikeus anteeksiantamiseen tai sen epäämiseen. 3) Väärintekijöiden on osoitettava katumusta, tai ainakin vääryydet on tunnustettava ja tuomittava julkisessa keskustelussa.
Itäblokin läntisen osan maissa kansallinen julkinen keskustelu on tehnyt mahdolliseksi anteeksiantamisen yhteiskunnallisen funktion onnistumisen, vaikka vielä parempi ja tervehdyttävämpi tulos olisi voitu saavuttaa koko Euroopan osallistuessa tähän menneisyyden työstämiseen. Se olisi voinut auttaa myös niitä "itäisemmän ryhmän" maita, joiden kohdalla menneisyyden avoin työstäminen on toistaiseksi yhä ollut mahdotonta. Kuvaavaa onkin ollut, että kommunismin aikakausi on lyönyt vahvan leimansa myös länsimaihin, jotka -- muutkin kuin Suomi -- ovat kärsineet kukin omansalaisesta "suomettumisesta".
Vaikka Lännessä tuskin kovin moni kommunistikaan enää ylistäisi Stalinia, moni Suomessa tunsi professori Osmo Jussilan tavoin, että vasta Stalinin kuoleman 50-vuotispäivänä hiljattain ilmaantui Helsingin Sanomain sivuille keskustelua stalinismin rikoksista, pääkirjoitusta myöten. Olisi kuitenkin syytä pysähtyä miettimään, miksi Venäjän federaation Suomen-suurlähetystö tämän johdosta julkaisi Helsingin Sanomissa vastalauseensa, joka oli kielenkäyttöä myöten kuin kylmä henkäys Neuvostoliitosta.
* * *
Hannah Arendt: "The Human Condition: A Study of the Central Dilemmas Facing Modern Man". Doubleday Anchor Books, New York, 1959. (Alkuperäinen: University of Chicago Press, 1958.)
Christian Jokisen artikkelit:
"Menneisyydestä on
kannettava vastuu", Helsingin Sanomat, 30.1.2003 (Mielipide).
"Menneisyyden
työstämiselle ei ole patenttiratkaisuja", Turun Sanomat, 4.2.2003 (Vierailija).
Lopussa mainitut:
Pääkirjoitus:
"Jättimäisten mittojen murhamies", Helsingin Sanomat, 5.3.2003.
A. Semjonov
(lehdistösihteeri, Venäjän suurlähetystö): "Pääkirjoittajalle: Stalinismi ja
avoimuus", Helsingin Sanomat, 9.3.2003.
Osmo Jussila: "Vihdoinkin
Stalinin terrori tuodaan julki", Helsingin Sanomat, 10.3.2003 (Mielipide).