main
The Eurasian Politician - February 2003
Anssi Kullberg, 15.2.2003
Euroopan Unionin Irakia koskevaan hätäkokoukseen maanantaina ei huolita mukaan uusia jäsenvaltioita Viroa, Latviaa, Liettuaa, Puolaa, Tshekkiä, Unkaria, Sloveniaa, Slovakiaa, Kyprosta ja Maltaa. Sanomalehdet kertoivat syynä olevan sen, että Ranska ja Saksa eivät halua kokoukseen mukaan "amerikkalaismielisiä" uusia jäsenmaita. Helsingin Sanomain mukaan Britannia olisi puolestaan yrittänyt saada EU:ta hyväksymään uusien jäsenmaiden läsnäolon. Puheenjohtajamaa Kreikka on vedonnut muotoseikkoihin - samoihin, jotka eivät näytä estävän uusien jäsenmaiden mukana oloa maaliskuun huippukokouksessa Brysselissä, vaikka muodollisesti tilanne on edelleen sama: uudet jäsenmaat allekirjoittavat jäsenyyssopimuksensa vasta huhtikuussa.
Ranskan ja Saksan amerikkalaisvastaisuuden uusin käänne kertoo jotain paljon syvällisempää ja vakavampaa länsimaiden yhtenäisyyden tilasta. Kysymys ei ole vain atlanttisten suhteiden rakoilusta, vaan vielä kriittisemmin Euroopan yhtenäisyydestä. Unohtakaamme Suomessa suositut puheet "pienistä" ja "suurista" jäsenmaista, poliitikkojen jaot "federalisteihin" ja heidän vastustajiinsa sekä puheet pohjoisista ja muista ulottuvuuksista. Eurooppa-ideologiat voi karkeasti jakaa kahteen pääasialliseen suuntaukseen: paneurooppalaiseen ja frankkilaiseen.
Paneurooppalainen Eurooppa on "kokonainen Eurooppa", johon itäinen osa erottamattomasti kuuluu. Paneurooppalainen ajattelu on myös lähtenyt liikkeelle liikkeen perustajan Richard Coudenhove-Kalergin edustamasta liberaalista ajattelusta, jossa Euroopan yhtenäisyys saavutetaan pikemminkin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas. Valitettavasti toisen maailmansodan lopputulos ja Euroopan kahtiajako Yhdysvaltain suojelemaan länteen ja Neuvostoliiton miehittämään kommunistiseen itään hautasivat Paneuroopan unelman puoleksi vuosisadaksi kylmän sodan jäihin.
Niinpä aloite Euroopan yhtenäisyyden edistämisessä siirtyi frankkilaiselle koulukunnalle, jonka keskiössä oli Ranska, ja jonka toteuttajina olivat hallinnollis-institutionaalisesti ajattelevat ranskalaiset byrokraatit, sellaiset kuin Euroopan yhteisöjen isäksi nimitetty Jean Monnet. Vaikka he omaksuivatkin symbolejaan Paneurooppa-liikkeeltä, he saattoivat kehittää yhtenäistä Eurooppaa ainoastaan mantereen suppealla läntisellä reunalla. Sielläkin lähtökohdat olivat elitistis-byrokraattiset, toisin kuin kansanliikettä ja "kansalaisten Eurooppaa" ajaneilla paneurooppalaisilla.
Lisäksi Euroopan yhtenäisyyden frankkilaiseen projektiin kuului olennaisesti Saksan sitominen ja pitäminen vaikutusvaltansa minimissä. Niinpä Länsi-Saksasta tuli Euroopan yhtenäisyysprojektin ylivoimaisesti suurin maksumies, vaikka vaikutusvallassa se pidettiin aina Ranskalle alisteisena.
Paneurooppalaisille frankkilainen Länsi-Eurooppa oli aina tynkä-Eurooppa ja he näkivät Euroopan kohtalon olevan Paneuroopassa, johon myös Itä-Euroopan täytyi kuulua. Niinpä paneurooppalaiset eivät missään vaiheessa lopettaneet tukeaan rautaesiripun takaisille demokratialiikkeille eivätkä suostuneet hyväksymään itäisen Euroopan "menetystä" neuvostomiehitykselle. Samaan aikaan Atlantin itäreunalla Länsi-Euroopassa alettiin aktiivisesti unohtaa, että rautaesiripun takana mitään "Eurooppaa" olikaan. Ranskalaisten ja belgialaisten eurokraattien yleinen ylimielisyys itäisen Euroopan hakijamaita kohtaan muodostui käsitteeksi Brysselissä ja Strasbourgissa.
Irakin-sodan uhan ja sen NATO:ssa synnyttämän kriisin voi todeta nostaneen paneurooppalaisten ja frankkilaisten eurooppalaisen skisman pöydälle. Ranska, Saksa ja Belgia kieltäytyivät sallimasta NATO:n tukea NATO-maa Turkille Irakin uhkaa vastaan, koska halusivat vastustaa Yhdysvaltain ja Britannian pyrkimyksiä hyökätä ennaltaehkäisevästi Irakiin. Vastaavasti seitsemän eurooppalaista pääministeriä (Blair, Berlusconi, Aznar, Barroso, Fogh Rasmussen, Miller ja Medgyessy) sekä yksi presidentti (Havel) allekirjoittivat yleiseurooppalaisen vetoomuksen Yhdysvaltojen tueksi.
Ei ole yllätys, että Venäjä asettui Ranskan kannalle - se myös hyötyy eniten Lännen skismasta. Venäjän ja Yhdysvaltain edut Irakissa ovat toisilleen mahdollisimman vastakkaisia, vaikka kysymystä yritetäänkin vältellä: Yhdysvallat haluaisi maahan vakaan ja ystävällismielisen hallituksen, joka samalla olisi myös väistämättä Saddam Husseinin tyranniaa demokraattisempi. Se haluaisi myös Irakin öljyvarat vapaille markkinoille, jolloin öljyn hinta laskisi, mikä piristäisi Yhdysvaltain (ja Euroopan) taloutta. Venäjälle puolestaan Saddam on ollut hyödyllinen vasalli ja taloussaarron myötä myös Venäjän armoilla. Venäjällä on ollut etulyöntiasema Irakin energia- ja asemarkkinoilla. Korkea öljyn hinta on Venäjän talouden ja sotatoimien elinehto, joten öljyn hinnan laskiessa Venäjä olisi Saudi-Arabian ohella suurimpia kärsijöitä.
Sanomalehti Keskisuomalainen nosti pääkirjoituksessaan tänään (15.2.) esille myös Suomen kannalta vakavan kysymyksen, jonka Saksan, Ranskan ja Belgian toiminta on herättänyt: Keskisuomalainen kysyy, voisiko Suomi odottaa NATO:n jäsenmailta yhtenäisyyttä ja tukea, mikäli Venäjä hyökkäisi Suomeen? Jos Ranska ja kumppanit ovat valmiita vaarantamaan euroatlanttisen ja eurooppalaisen yhtenäisyyden Saddam Husseinin diktatuurin vuoksi, voisiko niiden kuvitella vaarantavan Venäjän-suhteensa pienen Suomen vuoksi? Jos ne eivät ole valmiita antamaan tutkakoneita Turkin suojaksi Irakia vastaan, kuinka niiden voisi kuvitella antavan aseellista tukea Suomelle Venäjää vastaan?