main
The Eurasian Politician - September 2003
Anssi Kullberg, 2.3.2003
Nationalismin syntyhistorian analyysissä muuan lyömätön klassikko on Benedict Andersonin teos "Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism" (Verso, Lontoo, 1983). Andersonin mukaan nationalismi ilmiönä syntyi 1700-luvun lopulla ja sana "nationalismi" levisi yleisempään käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Tälle välille ajoittuu useimpien sittemminkin tunnettujen "kansakuntien" genesis, vaikkakin 1900-luvulla erityisesti sosialistiset monikansalliset imperiumit Neuvostoliitto ja Jugoslavia harjoittivat vielä ylhäältä ohjattua "kansojen" pilkkomista, manipulointia sekä uusien "kansojen" luomista ja vanhojen fyysistä eliminointia.
Painettu sana muodostui varsinaisella modernin nationalismin kaudella 1800-1900-luvuilla ratkaisevaksi tekijäksi, joka mahdollisti kansakuntien kuvittelemisen. Sanomalehti ja romaani muodostivat "kansallisen" ajattelutavan, jossa kuvitteellinen yhteisö saattoi elää. Lukijakunta koettiin – ja se koki itsensä – kansakunnaksi.
Painetun sanan leviämiseen olivat vaikuttaneet ennennäkemättömästi Gutenbergin kirjapainotaito sekä sittemmin kapitalismin eteneminen ja sen luomat tuotantomahdollisuudet ja markkinat. Kapitalistinen ajattelutapa kirjojen ja lehtien tuotannossa vaikutti myös ratkaisevasti siihen, että painotuotteita kannatti painaa kansankielillä eikä enää kristikunnan lingua francalla, latinaksi.
Neuvostoliiton ja Jugoslavian esimerkeissä 1900-luvulla kansakuntien synty ei kuitenkaan seurannut kapitalismin logiikkaa, vaan perustui poliittisesti päätettyyn suunnitelmalliseen pakkoon. Vastaavasti kuitenkin 1800-luvulla "valmiiksi" kuvitellut kansakunnat pyrkivät jatkamaan kuvitteluaan, vaikka imperiumit olisivat tehneet kaikkensa estääkseen näiden "kansakuntien" olemassaolon ja näkymisen. Ei-toivottujen kansakuntien likvidointiin pyrittiin esim. kieltämällä kieliä, suorittamalla väestönsiirtoja, tuhoamalla "kansallisia" monumentteja ja "kansallista" kirjallisuutta.
Andersonin nationalismin pioneereiksi luonnehtimille 1700-1800-lukujen amerikkalaisille kieli ei ollut ratkaiseva kysymys, sillä käytetty kielihän päinvastoin yhdisti kreoleja Euroopassa sijaitseviin emämaihin. Latinalaisen Amerikan ensimmäisissä "nationalistisissa" romaaneissa korostuikin territoriaalinen ulottuvuus: kansakunta nähtiin tilana ja sarjana paikkoja. Andersonin esimerkkeinä esittelemät ensimmäiset sävyltään "nationalistiset" romaanit Filippiineillä ja Indonesiassa sen sijaan oli jo kirjoitettu "kansallisilla" kielillä. Niissä tietty siirtomaa hahmottui lukijoille, "meille", tilallisen ulottuvuutensa lisäksi jo selvästi erillisenä mutta sittenkin yhtenäisenä kielellis-kulttuurisena kokonaisuutena, jossa kirjan maailma operoi, ja jota lukijoiden oletettiin ymmärtävän. Suomessa Väinö Linnan Tuntematon sotilas on loistava esimerkki "kansakunnan" konstruoinnista järjestelmällisen inklusiivisesti erilaisia suomalaisia esiin vyöryttäen, vaikka kyse onkin nationalistisesta romaanista kansakunnan jo muodostuttua "valmiiksi".
Kansakunta koostui tässä mielessä aluksi vain lukeneistosta, mutta tämä lukeva kansa ymmärsi kansakunnan kattavan myös ne samalla alueella samaa kieltä puhuvat, jotka eivät olisi kyenneetkään osallistumaan kansakunnan yhteiseen kuvitteluun sanomalehteä tai romaania lukemalla. He kuuluivat kuitenkin siihen maailmaan, joka sanomalehdissä ja romaaneissa kuviteltiin kokonaisuudeksi. Sanomalehtien syntyminen kapitalistisessa kilpailutilanteessa lienee johtanut juuri siihen, että ne "erikoistuivat" tietyn yleisön tarpeisiin – nämä yleisöt olivat "kansakuntia", joille lehdissä kirjoitettiin.
Nationalismi operoi kuin kaksiteräinen miekka, sillä sen piti toisaalta korostaa kansakunnan erillisyyttä emämaasta tai imperiumista argumentoidakseen kansakunnan kuvittelusta seuraavan valtiollisen suvereenisuuden puolesta, mutta toisaalta sen piti korostaa saman kansakunnan yhtenäisyyttä eliminoidakseen sisäiset nationalisminsa, jotka voisivat käyttää nationalismin omia aseita sen luomaa kansakuntaa vastaan.
Anderson kiinnittää huomiotaan siihen, kuinka nationalismi saavutti yleensä viimeisenä imperiaaliset "keskuskansat" (tai herrakansat), kuten saksan kielen puhujat Itävallassa, mutta tästä huolimatta luonteeltaan nationalistisen imperiaalisen venäläistämispolitiikan ajoitus Nikolai I:n aikaan ja brittisiirtomaavallan harjoittama imperiaalisen kasvatuksen politiikka osaltaan sysäsivät eteenpäin olemassaolonsa uhatuiksi kokeneita kansakuntaprojekteja alusmaissaan. Niinpä miekan kaksi puolta näyttävät synnyttäneen yhä lisää nationalismia. Kansakuntien hajoaminen yhä pienempiin osiin sai vastavoimansa "pan-aatteista": pangermaaniset, panslavistiset ja panturkkilaiset hahmotelmat yrittivät uusintaa (tai laajentaa) hajoamisuhan alla olevien imperiumien geopoliittista tilaa, ja 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin argumentoitiin jo nationalismin sävyllä mutta ei-kielellisin perustein esim. Mitteleuropan, Strední Evropan ja Paneuroopan samoin kuin turanilaisuuden ja euraasialaisuuden puolesta.
Euroopassa vallinnut kielten Baabel antoi oman leimansa nationalismin kehitykselle täällä. Euroopassa painettu sana loi käytännössä kansalliset kirjakielet ja teki niistä käyttökieliä, jotka eivät syrjäyttäneet ainoastaan latinaa, vaan myös elävät murteet, joiden kirjo oli kaikkien "kansakuntien" sisällä paljon laajempi kuin standardimaisten kansallisten kirjakielten muodostuttua. Niinpä kansalliset kirjakielet asettuivat eräänlaiseksi välitilaksi latinan ja elävän murteiston väliin. Ne yhdistivät lukijoita "kansakunnaksi" määrätyn poliittisen territorion sisällä, mutta vastaavasti erottivat naapuruston samanlaisista territorioista, joissa käytettiin eri kirjakieltä. Vaikka nationalismi oli Andersonin mukaan syntynyt ensin Euroopan ulkopuolella, se sai Euroopassa sen nimenomaisen luonteenpiirteensä, että "kansakunta" määrittyi nimenomaan käytetyn kielen kautta.
Tietysti erikoistuminen on edennyt vielä pidemmälle, kun on syntynyt paikallislehdistöä, puoluelehdistöä ja erityisalojen lehdistöä, mutta nämä sanomalehdet toteuttavat kukin omalta osaltaan juuri samanlaista kuvitteellisten yhteisöjen luomista kuin sanomalehdet nationalismin synnyn yhteydessä. Tänä päivänä vaikkapa Jyväskylän City-lehdellä, Maaseudun Tulevaisuudella, Keskisuomalaisella, Ristin Voitolla ja Kansan Tahdolla on selvät omat kuvitellut yhteisönsä ja omat diskurssinsa. Kaikki käyttävät kuitenkin samaa suomen kirjakieltä – maakuntalehdet eivät ole siirtyneet käyttämään omia murteitaan.
Jos Aku Ankkojen julkaiseminen murrealbumeina leviäisi myös sanomalehdistöön ja televisioon, ja jos tällainen kehitys osoittautuisi taloudellisesti kannattavaksi lehdille, voitaisiin ehkä pitkällä tähtäimellä ennustaa eriävien "kansojen" syntyä Suomen sisälle, myöhemmin eriäviä kuviteltuja kollektiivisia intressejä, ja lopulta separatismia ja "savolaista terrorismia". Kapitalismi ei ennalta määrittele sitä, minkä kokoisiksi yksiköiksi kielet muodostuvat, vaan se riippuu kansan valinnoista (joskin valintoihin voidaan toki helposti vaikuttaa poliittisella manipulaatiolla).
Tällä hetkellä kovin moni ei todennäköisesti lakkaisi lukemasta kirjakielistä lehdistöä ja katsomasta valtakunnallista televisiota, vaikka murrevaihtoehdotkin olisivat tarjolla. Osittain tämä liittynee siihen, että kirjakielinen suomi on jo useimmille murteita tutumpi, ja kansakunta on jo kauan sitten kuviteltu "valmiiksi". Suomen kokoinen kielialue toimi sopivan yhtenäisenä kuvitteellista kansakuntaa hahmotettaessa. Ruotsi oli lingua francana kaukaisempi kuin toisiinsa verrattuna ymmärrettävät suomalaiset murteet. Politiikka kuitenkin erotti viron suomesta ja norjan ruotsista, minkä vuoksi "kansakuntiamme" ei kuviteltu Ruotsin vallan rajojen yli.
Nationalismin syntyaikojen Euroopassa latina oli kadottanut suoran yhteytensä kansankieliin ja siten ymmärrettävyytensä kouluttamattomille jo ennen kuin painettu sana levitti kansallisia kirjakieliä todella laajojen piirien saataville. Murteiden puhujat pystyivät ymmärtämään kansallisia kirjakieliä paljon latinaa paremmin. Koskaan ei syntynyt Euroopan-laajuista latinankielistä sanomalehteä.
Kansalliskirjakielten osalta kyse oli kompromisseista. Anderson tuntuukin unohtaneen, että sen, minkä kokoisiksi ja muotoisiksi "kansakunnat" kuviteltiin, saneli politiikka – ei kapitalismi. Niinpä kansakunta ei muodostunut täysin identtiseksi jonkin kielen puhujakunnan kanssa, vaan poliittisen territorion (ja siten lehden lukijakunnan) ulkopuolelle jäivät yleensä rajojen ulkopuoliset saman kielen puhujat. Suomen kirjakieli saattoi erottaa Österlandin muusta Ruotsista, mutta se ei kyennyt siirtämään "kansakunnan" rajoja niin, että ne olisivat kattaneet Itä-Karjalan tai Viron. Rajojen siirtelyyn tarvittiin jo poliittista tahtoa ja sotilaallisia ratkaisuja.
Sanomalehdet kuitenkin edistivät tällaisten tahtojen ja ratkaisujen levittämistä varsin tehokkaasti, sillä vaikka rajojen takaiset "heimoveljet" eivät välttämättä olisi kyenneet tulemaan osaksi sanomalehden tai nationalistisen romaanin lukijakuntaa, saattoi olemassaoleva lukijakunta kuitenkin kuvitella heidät joukkoonsa. Sekä 1800-luvun lopulla että 1900-luvun alussa heimoaatteet kukoistivat kaikkialla Reininmaalta itään.
Jos nationalismia ajatellaan kokonaisuutena, Anthony Smithin luoma jaottelu "kansalaiskansakuntaan" (anglosaksiset maat ja Ranska) ja "kansalliskansakuntaan" (Saksa ja itäinen Eurooppa) vaikuttaa tarkoitushakuiselta saksalaisen ja itäeurooppalaisen "etnisyyden" demonisoinnilta, mutta tarkasteltaessa nimenomaan painetun sanan merkitystä kansakuntien kuvittelussa ja heimoaatteissa, territoriaalinen vaikutus korostui juuri "kansalliskansakuntien" piirissä. Osansa saattoi olla sillä seikalla, että englannin ja ranskan kielten puhujat olivat niin "vahvoilla" myös emämaan rajojen potentiaalisessa territoriaalisessa muutospiirissä (Irlanti, Belgia), että brittien ja ranskalaisten ei tarvinnut pelätä Irlannin "sorrettujen englantilaisten" tai Belgian vallonien ja Sveitsin ranskankielisten kantonien puolesta. (Sveitsin osalta Ranska tosin yritti ajoittain edistää "heimoperustaisia" hankkeita.)
"Kansakuntien" kuvittelua ja syntyä voitiin edistää poliittisista tarkoitusperistä käsin myös kansakunnan itsensä ulkopuolelta. Andersoninkin kirjasta käy ilmi tämän 1800-luvun Euroopan karttakuvan mullistaneen kehityksen logiikka. Kreikkalaiset "nationalistit" saivat kimmokkeen toiminnalleen Länsi-Euroopan filhellenismistä ja Turkin imperiumin vihollisten pyrkimyksistä hajottaa Osmanien eurooppalainen valtapiiri. Nationalismi tarjosi tähän erinomaisen aseen. Kreikkalaiset löysivät antiikin Hellaan lännestä ja toivat filhellenismin sieltä Balkanille "modernien kreikkalaisten" keskuuteen.
Erityisesti Venäjä pyrki "hajottamalla ja hallitsemalla" toimimaan kahta imperiaalista kilpailijaansa vastaan: Habsburgien Itävalta-Unkaria ja Osmanien Turkkia. Niinpä ei olekaan yllättävää, että samaan aikaan, kun Venäjä markkinoi Habsburgien imperiumin alueelle slaavilaisten kielten puhujien "yhdistämistä" panslavismin avulla, se pyrki hajottamaan Turkin imperiumin valtapiiriä lietsomalla balkanilaisia kansoja nationalistisiin kapinoihin, jotka tosin alusta asti verhottiin uskonnolliseen kaapuun. Oman imperiuminsa alueella Venäjä varautui käyttämiensä menetelmien logiikan itselleen haitallisiin puoliin aloittamalla "etnisten vähemmistöjen" luokittelun "luotettaviin" ja "epäluotettaviin", väestönsiirrot, etniset puhdistukset sekä venäläistämisen. Ensimmäinen moderni kansanmurha toteutettiin Venäjän keisarikunnan toimesta Kaukasian tsherkessejä vastaan (1860-luvulla). Tsaarinajan Venäjän toiminta oli niin uraauurtavaa, että Anderson on jopa käyttänyt "venäläistämistä", russification, yleisterminä kaikkien myöhempienkin aikojen vastaavalle toiminnalle mm. brittiläisen imperiumin piirissä.
Nationalistisen manipulaation juuria on etsittävä tsaari Nikolai I:n ajasta, johon kuului myös valtiokoneiston organisoiminen siten, että salainen poliisi sekä propagandan, disinformaation ja provokaatioiden käyttö tulivat institutionaaliseksi osaksi imperiumin vallankäyttöä ja valtapiirin laajentamista. Provokaatioiden käytön imperiaalisen politiikan välineenä oli teoretisoinut Napoleonin salaisen poliisin päällikkö Joseph Fouché, jonka opit toi Venäjälle Preussin salaisen poliisin päällikkö Wilhelm Stieber. Fouchésta tuli Nikolai I:n luoman virkamieskoneiston keskuudessa konspiratiivisen hallinnoinnin oppi-isä. Niinpä provokaattorit tulivat tunnetuiksi koko maailmassa ranskankielisellä nimityksellä agent provocateur. Erityisesti "kansallisiin" provokaatioihin ja operaatioihin käytetyt asiamiehet tulivat Venäjän ja NL:n salaisessa palvelussa tunnetuiksi termillä agent natsionalist.
Kreivi Sergei Uvarov toimi Nikolai I:n luoman konspiratiivisen poliisivaltion ideologisena arkkitehtina. Anderson on käsitellyt hänen rooliaan erityisesti venäläistämispolitiikan luojana, mutta tehnyt samalla pienen käännösvirheen, sillä Uvarovin "vallan pyhä kolmiyhteys" käsitti Venäjän-tutkija Arto Luukkasta mukaillen itsevaltiuden, ortodoksisen uskonnon ja kansallismielisyyden (samoderzhavije, pravoslavije, narodnost). Uvarovin venäläistäminen perustui siis tiukan kansallismieliselle käsitteelle narodnost ("kansuus") eikä "kansakunnan" käsitteelle natsionalnost, kuten Anderson esittää. (On huomattavaa, että myöhempinä aikoina Neuvostoliitto ja Venäjä ovat käyttäneet sisäpasseissaan käsitettä natsionalnost nimenomaan erotellessaan imperiumin alueen eri kansallisuuksia toisistaan. Pahamaineinen "kohta 5" määritteli "kansallisuuden" natsionalnost, jonka perusteella on voitu harjoittaa ja harjoitetaan yhä perinteiden mukaista diskriminaatiota ja luokittelua "luotettaviin" ja "epäluotettaviin" kansallisuuksiin.)
Tätä taustaa vasten ei ole hämmästyttävää, että ensimmäinen Osmaneja vastaan suunnattu kreikkalainen itsenäisyysmielinen salaseura, hetairia, perustettiin Venäjän hallussaan pitämässä Odessassa vuonna 1814. Tämä liike, Filike Hetairia, oli pääosin vastuussa vuoden 1821 turkkilaisvastaisesta kansannoususta.
Salaisten poliisien ja provokatiivisten operaatioiden taito oli lähtenyt Ranskasta, matkannut Preussin kautta Venäjälle ja saanut siellä erityisen "kansallismielisen" luonteensa. Venäjältä kansallisuuksien ja nationalismin manipuloinnin taito palasi takaisin Keski-Eurooppaan Venäjän omien Balkanilla ja Itä-Euroopassa harjoitettujen konspiratiivisten toimien kautta. Habsburgit havaitsivat hyvin pian, että Venäjän lietsoma panslavismi uhkasi Itävalta-Unkarin imperiumia. Venäjän kilpailijat perustivat imperiuminsa dynastian lisäksi erityisesti uskolle – Puolan ja Habsburgien valtapiirit perustuivat katolisuuteen (Puolan Venäjä oli jo saanut valtaansa), kun taas Osmanien valtapiiri islaminuskoon. Venäjä käytti uskontoa aseenaan siellä, missä saattoi nostattaa ortodokseja kapinaan Turkin valtaa vastaan, kuten Balkanilla, tai missä se saattoi väittää länsieurooppalaisille ymmärtäjilleen taistelevansa kristittyjen vapauttajana, kuten Georgiassa ja Armeniassa. Habsburgeja vastaan Venäjä kävi kuitenkin "kansallisin" asein eli pyrki erottamaan katoliset ja uniaattiset slaavit kielellisin perustein Habsburgien valtapiiristä omaansa.
Habsburgit vastasivat rohkaisemalla puolestaan ortodoksisia romanialaisia siirtymään uskonnollisesta Bysanttiin viettävästä identifikaatiosta kansalliseen, jossa romaaninen kieli erotti heidät ympäröivistä slaaveista. Tällä tavoin Habsburgit saattoivat salvata Venäjältä geopoliittisen tien Balkanille. Niinpä kuten kreikkalaiset olivat löytäneet antiikin Kreikan brittiläisten filhelleenien vaikutuksesta, romanialaiset löysivät puolestaan juurikseen antiikin Rooman paljolti Habsburgien ja ranskalaisten vaikutuksesta. Romaniankielinen tuotanto alkoi jo 1700-luvun puolella. Aakkosten latinalaistaminen erotti romanialaiset tehokkaasti slaavilaisista naapureistaan.
Kun Neuvostoliitto myöhemmin valloitti itsenäiseltä Romanialta Bessarabian, se antoi valloitetun alueen nimeksi Moldavia (vaikka kyseessä oli vain itäisin kolmannes Moldaviasta eli Moldovasta) ja pakotti "moldavialaiset" käyttämään kyrillisiä aakkosia. Samalla alueen Mustaanmereen yhdistävä eteläinen kaistale samoin kuin Pohjois-Bukovina erotettiin ja liitettiin Ukrainaan. Tuloksena Neuvostoliiton kansallisuuksien jaottelussa Moldavian SNT:ssä eli ainoastaan "moldavialaisia" eikä lainkaan romanialaisia, kun taas puolestaan Ukrainassa (Pohjois-Bukovinassa ja Etelä-Bessarabiassa) ei ollut lainkaan "moldavialaisia" vaan ainoastaan "romanialaisia" vähemmistöjä. Kun Moldova itsenäistyi, se palasi romanian kielen kirjoittamiseen latinalaisin aakkosin, mutta kun kommunistit voittivat vaalit ja nostivat presidentiksi etnisen venäläisen Vladimir Voroninin, tämä yritti aluksi vaatia kyrillisten aakkosten palauttamista (mikä ei kuitenkaan toteutunut).
Myös unkarilaisten, tshekkien, suomalaisten ja norjalaisten nationalismi syntyi 1700-luvun loppupuolelta alkaen tiiviissä yhteydessä kirjakielen ja painetun sanan syntyyn. Slaavien kirjakielet eivät syntyneet ulkoapäin hajottamalla, vaan sloveeni, serbokroaatti ja bulgaari syntyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla itsenäisesti kirjakieliksi. Kuitenkin vielä 1830-luvulla bulgaarit ja serbit oli nähty yhtenä kansana, eteläisinä slaaveina. Bulgarian kansallisvaltio syntyi erillisenä vasta vuonna 1878. Kielellisesti lähempänä bulgaareja oleva Vardaria liitettiin myöhemmin osaksi Serbiaa ja sille keksittiin kokonaan oma "kansallisuus" vasta Jugoslavian aikana, jolloin alueelle lainattiin kansallinen identiteetti, nimi ja historia Kreikan Makedoniasta. Tämä historiakiista on sittemmin tulehduttanut kreikkalaisten ja "makedonialaisten" välit ja synnyttänyt omaperäisiä historiantulkintoja, kuten "Makedoniassa" koulukirjoissa opetettavan käsityksen, että Aleksanteri Suuri oli "makedonialainen" (slaavi).
Turkin imperiumi oli perustunut ensisijaisesti uskonnolliselle yhtenäisyydelle sekä kristittyjen ja juutalaisten alamaisten osalta Bysantin perinnön loogiselle jatkumolle – Turkki omaksui niin alueensa, pääkaupunkinsa, hallintomallinsa kuin virkakoneistonsakin suoraan Bysantilta. Turkin sulttaani oli samalla koko islamilaisen maailman kalifi. Ensimmäiset myöhemmin erheellisesti "kansallisiksi" mielletyt liikkeet, kuten kurdikapina itäisessä Anatoliassa, olivatkin tosiasiallisesti uskonnollisia ja määräytyivät sen perusteella, kuinka horjuvaan kalifaattiin suhtauduttiin. Kieleen pohjaava kansallisuusaate saapui Turkkiin Euroopasta – eurooppalaiset vallathan käyttivät sitä järjestelmällisesti Turkin valtakunnan hajottamiseen.
Balkanin lisäksi Turkin imperiumia hajotettiin eurooppalaisten tuella myös etelästä ja idästä käsin. Venäjä markkinoi Länsi-Euroopan auliisti turkkilaisvastaisille tahoille koko Anatolian alueen jakamista uusvanhoiksi kuvitelluiksi kristillisiksi valtakunniksi (Assyria, Armenia). Nämä myytit elävät yhä diasporien keskuudessa. Suunnitelmiin kuului myös Konstantinopolin ja Jerusalemin liittäminen Venäjän hallintaan. Arabinationalismin buumin, joka sekin suuntautui Turkkia vastaan, aloittivat kristityt maroniitit Libanonissa ja koptit Egyptissä. Ei liene hämmästyttävää, että turkkilaisen nationalismin vuoro tuli 1870-luvulla Istanbulissa yleistyneen turkinkielisen lehdistön myötä.
Turkkilaiset reformistit loivat myös oman pan-nationalisminsa, joka ammensi suoraan vaikutteita samoihin aikoihin 1800-luvulla kehittyneiltä pansaksalaisuudelta (mm. Keski-Eurooppa-konseptiot) ja panslavismilta. Panturkkilaisuus yhdisti Anatolian turkkilaisia nykyisen Venäjän alueen tataarikansoihin sekä Kaukasian ja Keski-Aasian turkkilaisiin. Kieleen perustuvan nationalistisen sisällön lisäksi se markkinoi reformismia ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Tämä sai Venäjän tsaarinvallan tukemaan voimakkaasti islamilaisia vanhoillisia, qadimisteja, joille Turkista leviävä eurooppalainen aate oli uhka. Samaa kuviota todistettiin Neuvostoliiton lopun aikoina ja sen jälkeen Kaukasian konflikteissa, joissa Venäjän salainen palvelu perusti ja tuki islamistisia liikkeitä vastavoimiksi turkkilaistyyppistä maallista valtiota tavoitteleville kansallisille itsenäisyysliikkeille.
Painetun sanan – sanomalehden ja romaanin – merkitystä nationalismin uudessa tulemisessa kylmän sodan ideologisen maailmanjärjestyksen jälkeen ei voida vähätellä, ja olisikin mielenkiintoista soveltaa Andersonin kansakunnan kuvittelun alkuvaiheisiin liittämää ajatusta sanomalehden ja romaanin merkityksestä vuoden 1989 jälkeisten mullistusten "nationalistisen" ulottuvuuden pohdintaan. Anderson itsehän ennakoi kirjassaan, että nationalismi haastoi kommunistisen blokin yhtenäisyyden. Painetun sanan rinnalle ovat nousseet yhä voimakkaammin sähköiset tiedotusvälineet. Lännessä televisio on ylivoimainen, mutta radion merkitystä ei pidä vähätellä entisen sosialistiblokin alueella, jossa kotimainen tiedotusvälineistö oli tiukasti valtiokoneiston hallinnassa.
Yhdysvaltain kongressin rahoittama Radio Free Europe / Radio Liberty (RFE/RL) toimi kuitenkin koko entisen sosialistiblokin alueella nimenomaan paikallisilla kansalliskielillä. Kun RFE/RL 1990-luvulla halusi aloittaa lähetykset myös kaukasialaisilla tshetsheenin, tsherkessin ja avaarin kielillä, Venäjä syytti sitä "terrorismin tukemisesta" ja uhkasi kieltää RFE/RL:n toiminnan. Venäjä teki asiasta kansainvälisen kysymyksen Yhdysvaltain-suhteissaan, millä seurauksella kongressi esti RFE/RL:n suunnitelmat toimittajien protesteista huolimatta. Edelleenkään RFE/RL ei ole voinut aloittaa lähetyksiä pohjoiskaukasialaisilla kielillä, vaikka tataareille ja bashkiireille tarjotaan jo omakielisiä radiolähetyksiä.
Yhdysvaltain sananvapauspolitiikan ei voida sanoa kuvitelleen valmiiksi kansakuntia "neuvostokansan" sisään, sillä suuri osa Neuvostoliiton alueen "kansakunnista" oli kuviteltu valmiiksi viimeistään 1800-luvun "kansakuntien buumin" aikana – ne olivat saaneet nimet, sanakirjat, kirjakielet ja kansalliset myyttinsä. Neuvostoaikana kansakuntia manipuloitiin edelleen, erityisesti pilkkomalla kaukasialaisia ja turkinsukuisia kansoja yhä pienemmiksi samaan aikaan, kun "isovenäläisestä kansasta" ei missään tapauksessa suostuttu erottamaan mitään ryhmää (esim. kasakoita). Sen sijaan RFE/RL:n lähetysten kaltainen toiminta saattoi auttaa tiukasti venäläisvalvonnassa olevien ja yhdenmukaisiin neuvostosanomalehtiin ja neuvostoromaaneihin pakotettua väestöä muistamaan kuvitellut kansakuntansa ja elvyttämään niitä heti, kun tähän tuli tilaisuus Mihail Gorbatshovin perestroikan myötä.
Neuvostoliiton hajotessa ainoastaan neuvostojärjestelmässä SNT:n statuksen omanneet tasavallat tunnustettiin kansainvälisesti itsenäisiksi, mutta niiden lisäksi yli 20 alempia statuksia (ASNT, autonominen oblast, autonominen okrug) omannutta aluetta julistautui itsenäisiksi. Vähitellen vuosina 1992-1993 Moskova joko vaihtoi näiden alueiden voimattomat johtajat tai pakotti ne luopumaan vaatimuksistaan, ja jäljelle jäi ainoastaan ryhmä itsepintaisimpia ja voimakkaimpia tasavaltoja, jotka eivät suostuneet tinkimään itsenäisyysvaatimuksistaan. Näistä Mordva, Mari ja Kalmukia taivutettiin lopulta taloudellista ja kulttuurista autonomiaa lisäämällä, Tuva sai oikeuden hoitaa itse ulkosuhteitaan Mongoliaan, ja Tatarstan, jonka kanssa käytiin kovin kädenvääntö, onnistui saamaan huomattavan laajan itsehallinnon, joka ulottui aina valtiollisiin symboleihin asti: Tatarstan sai käyttää omaa lippua ja vaakunaa, vaihtaa aakkosensa latinalaisiin, hoitaa itse ulkomaankauppasuhteitaan (paitsi ei länteen, johon suuntaan Venäjä ei voinut suvaita Tatarstanin "itsenäisyyden" näkyvän) ja mm. vaikuttaa suuresti opetussuunnitelmiin, veroihin jne. Tatarstanin itsehallinnon alasajo alkoi vasta Vladimir Putinin noustua valtaan, jolloin Tatarstanin oma vaakuna revittiin sisäministeriön joukkojen voimin Kazanin duumasta. Venäjän uusi kielilaki vaatii jälleen aakkosten vaihtamista kyrillisiin.
Ainoastaan Tshetshenia jäi lopulta jäljelle täysin tinkimättömin itsenäisyysvaatimuksin. Kysymyksessä oli paitsi etnisesti yhtenäisenä ja suhteellisen vähän venäläistyneenä säilynyt kansakunta, myös sellainen kansakunta, jonka yhtenäisyyden kuvittelua neuvostojärjestelmä oli tahattomasti mutta tehokkaasti pitänyt yllä tshetsheenien järjestelmällisellä diskriminoinnilla ja syyllistämisellä (tshetsheenit olivat lukeutuneet Stalinin kokonaan likvidoitaviksi tarkoittamiin kansoihin). Vasta Gorbatshovin aikana tshetsheenien oli ensimmäisen kerran annettu nousta myös yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisiin tehtäviin, kuten oman tasavaltansa johtoon (Doku Zavgajev) – sekä aina valtion duuman puhemieheksi saakka (Ruslan Hasbulatov). Tshetshenian itsenäisyysjohtaja Dzhohar Dudajev oli edennyt lentäjäksi ja kenraaliksi esiintymällä alun perin osseettina.
Koska Venäjän federaation alueella omakielisen sanomalehdistön toimintaa on vaikeutettu ja vaikeutetaan edelleen meidän aikanamme, sanomalehdet eivät toimineet suoraan kansakunnan kuvittelun välineinä, kuten eivät myöskään romaanit. Entisen Neuvostoliiton SNT:issä oli sen sijaan neuvostoaikanakin omakielinen kommunistinen sanomalehdistö ja romaanitarjonta, vaikka järjestelmällistä venäläistämistä tapahtuikin. Itsenäistyttyään valtiot jatkoivat kansakuntiensa kuvittelemista painotuottein. Ikivanhoja eepoksia julkaistiin uudelleen, tietenkin kansallisina: esimerkiksi Georgian kansalliskirjailija Shota Rustavelin Pantterintaljainen (julkaistu myös suomeksi) ja kirgiisien Manas.
Turkmenistanin kommunistijohtaja Saparmurat Nijazov, joka otti itselleen nimen Türkmenbashi, "turkmeenien isä", on halunnut luoda itse "uuden Turkmenistanin" kansalliseepoksen. Sellaisiin mittoihin hän kirjoitti teoksensa Ruhnama, jonka pakko-opiskelu on syrjäyttänyt tarpeettomammat oppiaineet Turkmenistanin kouluissa ja yliopistoissa. Vaatimattomasti Nijazov totesi teoksensa täydentävän niin Koraania kuin Raamattuakin, ja ilmoitti saaneensa inspiraation kirjan sisältöön jumalallisena ilmoituksena Allahilta samoin kuin kuolleiden vanhempiensa hengiltä.
Koska azerbaidzhanilaiset ovat käytännössä turkkilaisia, olisivat azerit voineet latinalaisiin aakkosiin palaamisen jälkeen ryhtyä lukemaan turkkilaisia sanomalehtiä, elleivät Azerbaidzhanin aakkosuudistuksen arkkitehdit olisi halunneet varmuuden vuoksi kuitenkin erottaa azerbaidzhanin kieltä turkista useilla yhteen sopimattomilla erikoismerkeillä. Sama tapahtui myös Keski-Aasian turkkilaisissa tasavalloissa.
Moldova sen sijaan siirtyi täysin identtisesti romanian kieleen ja aakkosiin, mikä osaltaan kertoi myös siitä, että Moldovan parlamentti toivoi jälleenyhdistymistä Romaniaan huomattavasti enemmän kuin Romanian parlamentti köyhtyneeksi ja venäläistetyksi oletetun pikkuveljen paluuta emämaan yhteyteen. (Tätä voitaneen verrata jossain määrin suomalaisten Karjala-asenteisiin.)
Jugoslavian hajoamiskehityksessä nähtiin paljon samoja piirteitä kuin Neuvostoliiton, joskin Jugoslaviassa aakkosjärjestelmiä oli ollut kaksi myös sosialismin kaudella: kroaatit kirjoittivat serbokroaattia latinalaisin, serbit kyrillisin aakkosin. Tältä pohjalta 1990-luvulla luotu jako "kroatian", "serbian" ja "bosnian" kieliin oli helpompi toteuttaa korostamalla kielen "omia" piirteitä ja eri lähteistä (kroaatit länsikielistä, serbit venäjästä, Bosnian muslimit turkista) ammennettuja lainasanoja. Koska Jugoslavian olot olivat kylmän sodan aikana paljon vapaammat kuin Neuvostoliiton, sanomalehdistö (ja nähtävästi myös romaanitaide) olivat myös 1990-luvulle tultaessa paljon valmiimpia osallistumaan uusien kansakuntien kuvitteluun (tai vanhojen uudelleenlöytämiseen). Tiedotusvälineet toimivatkin suoraan välineinä etnisen vihan kiihotukseen ja "kansakuntien" mobilisointiin toisiaan vastaan.
Korostettaessa kansakuntien kuvitteellisuutta jätetään usein liian vähälle huomiolle se, kuinka yllättävän vahvoja ja pysyviä konstruktioita "kansakunnat" ovat kerran kuvitelluiksi tultuaan olleet. Kreolit ja britit onnistuivat vielä suhteellisen hyvin sulauttamaan kokonaan itseensä intiaaneja ja kelttejä, jotka eivät olleet kuvitelleet itseään "kansakunniksi" ennen kuin liian myöhään. Kuitenkaan "kansallisesti" kuviteltuja kansakuntia ei ole voitu tietääkseni hävittää mistään Euraasiasta, missä ne ovat kerran tulleet kuvitelluiksi, vaikka "kansalliset" symbolit, uskonto ja jopa kielet olisi kielletty. Ainoastaan fyysinen eliminointi ja territoriaalinen hävittäminen ovat osoittautuneet tehokkaiksi keinoiksi kansakuntien hävittämiseen. Samasta syystä valtiollisen itsenäisyyden lumokaan ei ole haihtunut, sillä se nähdään ainoana takeena kuvitellun kansakunnan säilymiselle.
Pidänkin Andersonin nationalismin "onttoutta" koskevia väitteitä arvolatautuneena nationalismin demonisointina, joka viittaa läntisen postmodernin intelligentsian vieraantumiseen "tavallisen kansan" tunnoista. Nationalismi puhuu kaikesta huolimatta niistä asioista, jotka merkitsevät historiallisesti ihmisille paljon ja muodostavat heidän elämänsä puitteet: "maa", "seutu", puhumattakaan "kielestä", jota tässä on käsitelty. Nationalismin sidos maan omistukseen on ilmeinen, vaikka omistusoikeus abstrahoidaan kollektiiviselle tasolle. Samoin oikeus oman kielen käyttöön hahmottuu intellektuellille konkreettisesti ehkä vasta sitten, kun se evätään – ja tällä tavoinhan nationalismi onkin "venäläistämiseen" ryhtyneissä imperiumeissa ollut ihmisten arkielämää puolustava defensiivinen voima. Turhan usein se maalataan tutkimuksessa yksinomaan "hyökkääväksi" ja "pahaksi".
Nationalismin "onttous" jää väitteenä ontoksi, koska monessa suhteessahan nationalismi puhuu jopa enemmän ja selvemmin "ihmisiä lähellä olevista" asioista kuin uskonnollinen universaaleihin arvoihin vetoava yhteisyys tai vaikkapa luokkaidentiteetti, dynastisesta monarkiasta puhumattakaan. Se, että nationalismi on johtanut niin järjestäen valtiollisen itsenäisyyden pyrkimyksiin, kertoo hyvin nationalismin defensiivisestä luonteesta ja voimasta: kun "keskus", imperiumi tai siirtomaaisäntä tunkeutuu uhkaamaan tuttua, välittömän identifikaation kohteena olevaa maailmaa (kotiseutua sellaisena kuin se on totuttu näkemään), separatistisen nationalismin houkutus on looginen seuraus. Jos taas asioita tarkastellaan keskuksen näkökulmasta ja "nurkkakuntaisuus" tai "takapajuisuus" ahdistaa, "kansakuntaa" yhdistävä tai imperialistinen nationalismi tarjoavat loogisia houkutuksia.