main
The Eurasian Politician - September 2003
Anssi Kullberg & Christian Jokinen, 15.9.2003.
Matkustamme vastavirtaan aseiden reittiä ja aloitamme matkan sieltä, missä aseiden matka päättyy. Matkustettaessa maateitse Kabulin ja Peshawarin välillä on vietettävä yö Jalalabadin kaupungissa, joka on Afganistanin pashtualuetta ja oli syksyyn 2001 saakka Talibanin vankkaa tukialuetta. Nyt Jalalabadissa hallitsevat paikallisen sotapäällikön Hazrat Alin puolisotilaalliset joukot. Kaupungin nuorison muoti on muuttunut sikäli, että parrat on ajettu, shalwarin kanssa pidetään cooleja aurinkolaseja ja teehuoneessa katsellaan illalla "rohkeaa" punjabilaista elokuvaa, jossa nainen tanssii ja laulaa. Jotkut asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet: kaupungin miespuolinen väestö on edelleen hampaisiin asti aseistettu. Muutaman kymmenen kilometrin päässä käydään yhä taisteluja Talibanin rippeitä vastaan. Yhteistyössä Hazrat Alin joukkojen kanssa amerikkalaiset erikoisjoukot ovat tehneet suuria asetakavarikkoja, lähinnä venäläisiä, pakistanilaisia ja kiinalaisia aseita.
Toisella puolen Afganistania sijaitsee Herat, jonka persialaistyylinen Sininen Moskeija on Unescon maailmanperintölistalla. Heratia hallitsee kovalla kädellä sotapäällikkö Ismail Khan, jonka kanssa Afganistanin nykyhallitus ja länsiliittouma tekevät pitkin hampain yhteistyötä, vaikka Ismail Khan onkin Iranin liittolainen ja pitää mieluummin naiset hunnutettuina. Heratin lähistöllä näemme hehtaarikaupalla upouusia kaupunkimaastureita ja panssarivaunuja, jotka on salakuljetettu tänne Iranin kautta. Autot ja elektroniikka tulevat Persianlahden veroparatiiseista Afganistaniin nykyisin tätä kautta, kun Kabulia valvovat länsimaalaiset, ja Ismail Khanin johtaman Heratin vauraus pohjaakin salakuljetukseen. Heratista tavara kulkee Kabuliin ja sitä kautta maateitse Pakistanin mustan pörssin markkinoille Peshawariin. Nykyisin salakuljetus tapahtuu yhä useammin Kabulin sivuuttaen, suoraan Heratista Pakistanin Balutshistaniin, jonka pääkaupunki Quetta on osittain korvannut Peshawarin salakuljetuksen solmukohtana.
Afganistanin sodan ja Talibanin aikana asekaupan solmukohta Pakistanin puolella oli kuitenkin Peshawar, pashtuenemmistöisen Luoteismaakunnan pääkaupunki, rajaseudun eksotiikkaa henkivä historiallinen portti Intian ja Keski-Aasian välillä, Khyber-solan suulla. Asekauppa kukoisti yhä Peshawarissa vierailujemme aikana, mutta erityisesti salakuljetus keskittyy kaupungin ulkopuolelta alkaville heimoalueille, joilla on Pakistanin perustuslaissa määrätty itsehallinto, ja joilla siten Pakistanin omatkaan viranomaiset eivät voi tehokkaasti toimia. Puolisen tuntia Peshawarista länteen sijaitsee rajaseudun asekaupan keskus Darra, jossa käsityöläiset kehuvat, että ainoastaan hävittäjiä he eivät ole rakentaneet - vielä. Täällä kalashnikov maksaa noin 200 euroa.
Idempänä, Punjabista Kiinaan johtavan legendaarisen Karakorumin tien varrella, sijaitsee Pakistanin vanhoillisimpiin seutuihin lukeutuva Kohistan. Ajomatka Rawalpindistä Gilgitiin vie 17 tuntia, mutta sen kestää, sillä tie kulkee mitä unohtumattomimpien maisemien halki. Hazaran kukkuloiden jälkeen saavutaan Kohistaniin, jossa Indus virtaa vuolaana rotkon pohjalla ja kylät tuntuvat roikkuvan jyrkänteillä rotkon reunoilla. Karakorumin tie kiemurtelee pitkin rotkon länsireunaa. Islamistien tukialuetta olevan Kohistanin kylissä ja kaupungeissa on paljon parrakkaita miehiä eikä naisia tai tyttöjä näy juuri lainkaan; jos näkyy, he ovat hunnutettuja. Beshamissa joka toinen kauppa oli asekauppa ja AK-47:n sai 10’000 rupialla.
Täällä moskeijoissa saarnataan islamin puritaanisimpia tulkintoja: saudiperäistä wahhabilaisuutta ja intialaisperäistä deobandilaisuutta. Alueen kaupunkien laitamilla saarnaavat yhä madrassoissa radikaalit mullat, jotka kiihottavat vihaan länsimaita ja erityisesti Amerikkaa vastaan, vaikka länsimielisen kenraali Pervez Musharrafin tultua valtaan Pakistan on yrittänyt saada tilannetta hallintaansa. Viime syksyn vaalitaistelun aikana Musharrafille vannottiin kuolemaa pashtualueiden kylissä. Kohistanin ja heimoalueiden köyhistä kylistä sekä suurkaupunkien slummeista tulevat madrassojen oppilaat, talibit, ovat "pyhän sodan" rivimiehiä. Näille lukutaidottomille ja hädin tuskin täysi-ikäisille vakaville pojille päätyvät jäljittämämme aseet, jotka kädessään he ovat valmiita kaatumaan dzhihadin taistelukentillä Afganistanissa, Kashmirissa ja muilla Euraasian konfliktialueilla.
Pyhän sodan nuoret rivimiehet eivät juurikaan ymmärrä maailmanpolitiikasta muuta kuin mitä heidän päihinsä on madrassoissa ja propagandassa iskostettu: He luulevat taistelevansa Jumalan ja islamin puolesta, mutta eivät ole koskaan saaneet tutkia islaminuskoa ja Koraania itse, löytääkseen sieltä sen "rauhan ja armon" uskonnon, joka islam valtaosalle uskovistaan on. Näiden poikien kiihko on enemmän politiikkaa kuin uskontoa, ja tuon poliittisen indoktrinaation takana ovat häikäilemättömät kiihottajat, jotka eivät suinkaan ole peräisin köyhistä oloista eivätkä jaa rivimiestensä kärsimyksiä kaukaisilla taistelukentillä. He tulevat sieltä, mistä rahat aseisiinkin: kaikkein vauraimmista arabimaista ja vuosikausia länsimaissa asuneiden siirtolaisten keskuudesta.
Monet heistä olivat 1970-luvulla toisen totalitaarisen opin, ateistisen kommunismin, kannattajia, kunnes 1980-luvulla kansainvälisen terrorismin tärkein sponsori, Neuvostoliitto, havaitsi, että radikaali islamismi sopi aatteellista rappiota kohti kulkevaa kommunismia paremmin länsimaiden vastaisen taistelun nostattamiseen Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa. Niinpä 80-luvun puolivälissä moni entinen ateisti julistautui äkkiä uskovaiseksi, kasvatti parran ja riensi Peshawariin, jossa Yhdysvaltain avustamana oli jo viitisen vuotta tuettu afgaanien vastarintataistelua neuvostomiehitystä vastaan.
Uudet tulijat eivät kuitenkaan olleet yhtä kiinnostuneita taistelusta Neuvostoliittoa vastaan, vaan halusivat kääntää pyhien soturien vihan Yhdysvaltoja ja kapitalismia vastaan. Kiistan päätteeksi Peshawarissa toimineen toimiston alkuperäinen johtaja Abdullah Azzam murhattiin autopommilla syksyllä 1989, ja järjestön otti haltuunsa radikaali Usama bin Ladin. Näin syntyi Al-Qaida, joka kaksi vuotta myöhemmin alkoi lähettää terroristeja pois Afganistanista, tekemään vallankumouksia länsimielisissä konservatiivisissa arabimaissa. Afganistan jäi sotimaan omaa sisällissotaansa, ja bin Ladin miehineen palasi sinne vasta vuonna 1996, tarvitessaan takaa ajettuna turvapaikkaa.
Vaikka Neuvostoliiton imperiumi hajosi vuosina 1989-1992, sen perillinen Venäjä on edelleen kansainvälisen asekaupan suurvalta. Se on aseistanut suurinta osaa maailman diktatuureista ja sotatantereista. Esimerkiksi Irakiin, Syyriaan ja Iraniin toimitettiin suoraan ja kiertoteitse venäläisiä aseita tauotta vuosien 1992-2003 ajan. Kolumbian huumekartellitkin saivat 90-luvulla Venäjältä mm. ilmatorjuntaohjuksia ja sukellusveneen. Nykyisin onkin yhä vaikeampaa erottaa, mikä osa asekaupasta ja terroristeille päätyvästä tuesta on tiedustelupalvelujen toimintaa ja mikä taas yksityistä liiketoimintaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta, nämä kun kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa entisen Neuvostoliiton alueella. Esimerkkinä tästä toimii KGB:n majurin Viktor Butin ura.
But kuului sukuun, joka oli lähellä Juri Andropovia ja siten KGB:n terrorismitoiminnan keskiössä 70-80-luvuilla. Elo-syyskuussa 1989 But vieraili myös Suomessa nuorena tiedustelu-upseerina, ilmeisesti tehtävänään valvoa juutalaisten maastamuuttoa Israeliin. Neuvostoliiton hajottua hän lähti YK:n rauhanturvaajaksi Angolaan, mistä alkoi hänen uusi uransa asekauppiaana. 1990-luvun alkupuolen ajan But toimitti joka vuosi miljoonien edestä aseita mm. Angolaan ja Liberiaan. Vuonna 1995 hän ilmaantui Belgiaan venäläisen lentoyhtiön omistajana, ja jatkoi asekauppaa kaikkialle Afrikkaan. Hän aseisti mm. Zairea, Ruandaa ja Sierra Leonea tuleviin kansanmurhiin. Hänen uskotaan toimittaneen aseita myös Serbian ja Irakin hallituksille, ja jopa Al-Qaidalle, joka toimitti venäläisiä SA-7-ohjuksia Sudanin kautta Keniaan.
Kenian Mombasassa sijaitsi Al-Qaidan asekaupan keskus, jota johti Muhammad Sadiq Odeh, liikanimeltään "Muhammed Kalastaja", sillä hän salakuljetti aseita kalarahdin mukana. Odeh oli muutakin kuin tavallinen asekauppias, sillä vuonna 1998 hän organisoi terrori-iskut Yhdysvaltojen lähetystöihin Nairobissa ja Dar es-Salamissa. Pommimiehet kutsuivat koodatuissa viesteissä toisiaan "kalamiehiksi". Samaan aikaan But toimitti aseita uudelle tuottoisalle asiakkaalleen, Afganistanin Taliban-liikkeelle. Pakistanin tiedustelupalvelun sieppaamassa faksissa, jonka Butin palveluksessa olevat salakuljettajat lähettivät toimistostaan Peshawarista, asetoimituksia kutsuttiin koodilla "kalaa Tansaniasta". Butin lentoyhtiöiden Air Cessin ja Flying Dolphinin koneet veivät lastejaan virallisesti Itä-Afrikasta ja Arabiemiraateista Keski-Aasiaan, mutta armenialaiset lentäjät tekivät välilaskuja Kandaharissa, jossa Taliban purki aseet.
But oli Talibanin tärkein yksittäinen aseiden toimittaja vuodesta 1995 aina vuoteen 2001. Yksin vuonna 1996 hän ansaitsi asekaupoillaan yli 50 miljoonaa dollaria. Vuonna 1997 hän siirsi yhtiönsä päämajan Belgiasta Arabiemiraatteihin, ensin Dubaihin ja sitten syrjäisempään Sharjahiin, helpottaakseen tuottoisaa asekauppaansa Afganistaniin. Air Cess ja Flying Dolphin toimivat esteettä, sillä Butilla oli erinomainen liikekumppani, emiraattien hallitsijasukua lähellä oleva sheikki Abdullah bin Zayed. Lisäksi Yhdysvaltain demokraattihallinto Bill Clintonin aikana oli määrännyt venäläiset koneet vapautettaviksi tarkastuksista, jotka koskivat kaikkia muslimimaiden rahtikoneita.
Butin aseet tulivat Venäjältä, mutta jälkien häivyttämiseksi bulvaaneina käytettiin yleensä asekauppiaita mm. Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Erityisen kukoistava kansainvälisen asekaupan solmukohta muodostui Transnistriaan, Moldovalle kuuluvaan separatistitasavaltaan, jota miehittävät Venäjän joukot. Transnistria vannoo yhä stalinismin nimiin ja sitä johtavat venäläinen politrukki Igor Smirnov sekä Moskovasta Transnistriaan siirretyt Janajevin juntan ja turvallisuuspalvelujen jäsenet. Transnistrian elämänlanka on kuitenkin kivikova kapitalismi: salakuljetus ja erityisesti asekauppa. Tiraspolista lähtee joka päivä kaksi rahtikoneellista Etelä-Kyproksen Larnakaan, josta aseet jaetaan eteenpäin mm. Syyriaan, Libanoniin ja Israelia vastaan iskujaan tekevälle Hizbollahille.
Butin liiketoiminta kärsi kolauksen vasta syksyllä 2001, kun "käry kävi" ja Al-Qaidan uuden terrori-iskun raivostuttama Yhdysvallat aloitti sodan Afganistanin Taliban-liikettä vastaan. Interpol on etsintäkuuluttanut Butin ja hänestä on tehty useita julkisia raportteja niin YK:ssa kuin eri maiden parlamenteissakin. Tästä huolimatta But jatkaa toimintaansa vapaasti Afrikassa, Arabiemiraateissa ja Venäjällä, ja oleskelee häiritsemättä asunnossaan Moskovassa, josta käsin hän on antanut viime vuosina useita haastatteluja. Venäjän Interpol väittää, ettei löydä Butia.
Kun maailmalla nousi vuonna 2002 kohu Butin liiketoimista, Venäjän tiedustelupalvelu "poltti" muutaman alemman asekauppiaan ja venäläislehdistö yritti esittää asekaupan oligarkkien "juutalaisena salaliittona". Kaksi ukrainanjuutalaista asekauppiasta, Butin avustaja Vadim Rabinovitsh ja Suomessakin tunnetuksi tullut Leonid Minin, saivat tiedotusvälineiden huomion niskaansa. Rabinovitshin raportoitiin mm. toimittaneen 200 panssarivaunua Talibanille. Länsimaiset, puolalaiset, romanialaiset ja jopa moldovalaiset lehdet jatkoivat raportoimista Butista ja Venäjän salaisten palvelujen yhteyksistä terrorismiin, mutta Suomessa aihe oli liian arka, joten suomalaislehdet tarttuivat kiitollisina Mininin ja Rabinovitshin "ukrainalaiseen" asekauppaan.
Kaikkialla maailmassa pitkittyneet konfliktit varmistavat, että asekauppa pysyy yhtenä maailman tuottavimmista liiketoimista. Sotatantereilla ei kysellä, keneltä aseet tulevat, vaan ne otetaan sieltä, mistä niitä saa. Tämän vuoksi asekauppiailla on myös merkittävää vaikutusvaltaa konfliktialueiden poliittisiin liikkeisiin. Kylmän sodan aikana kommunismi levisi kehitysmaissa kalashnikovien siivittämänä, ja Mosambikin marxilainen hallitus kuvasi AK-47:n jopa lippuunsa. Tänä päivänä radikaali islamismi pystyy samalla tavoin kasvattamaan vaikutusvaltaansa konfliktialueilla, joissa maltilliset vastarintaryhmät ja vapaustaistelijat eivät kykene hankkimaan taisteluunsa aseita ja rahaa yhtä tehokkaasti kuin radikaalit internationalistit. Siinä sivussa leviävät myös lisää tuhoa kylvävät aatteet.
* * *
Kirjoittajat ovat konfliktien tutkimukseen erikoistuneita tutkivia journalisteja, jotka ovat toteuttaneet yhdessä lukuisia tiedonhankintamatkoja Euraasian konfliktialueille. Kullberg, 28, kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa Turun yliopiston poliittisen historian laitokselle. Jokinen, 22, on poliittisen historian opiskelija Turun yliopistossa.