main
The Eurasian Politician - July 2003
Antero Leitzinger, 17.7.2003
Amerikkalaisvastaisuus on niin uusi käsite, ettei sille löydy edes kunnon englanninkielistä käsitettä, eikä paljoakaan kirjallisuutta Helsingin seudun tieteellisistä kirjastoista (ainoastaan Constantin Elfen 1987 Länsi-Berliinissä julkaisema "Die deutsch-amerikanische Beziehungen - die Entstehung des Antiamerikanismus durch Aufhebung eigenen Probleme"). Sen sijaan brittivastaisuudesta ("anglophobia") löytyy oitis pari uudempaa tutkimusta, vaikka tutkimuskohde on kauempana menneisyydessä. Brittivastaisuus oli (muuallakin kuin siirtomaissa) merkittävä vaikuttaja ainakin sadan vuoden ajan, Krimin sodasta "kylmän sodan" alkuun. Mutta minne brittivastaisuus hävisi? Miksei edes vasemmiston vihaama pääministeri Margaret Thatcher kirvoittanut voittoisalla Falklandin sotaretkellään (1982) läheskään yhtä kiihkeää kansainvälistä arvostelua kuin Yhdysvallat kumoamalla Grenadan diktatuurin (1983), suuremmista konflikteista puhumattakaan?
Jos amerikkalaisvastaisuus on korvannut anglofobian, milloin ja miksi näin on tapahtunut - ja mitä silloin on pääteltävissä koko ilmiön perimmäisistä vaikuttimista? Yhteisnimitykseksi kelpaisi kaiketi "lännenvastaisuus".
Ranskan ja Britannian verivihollisuuden päätyttyä Napoleonin sotien jälkeen (1815) brittivastaisuus liittyi yhä selkeämmin "suureen peliin" Britannian ja Venäjän välillä. Nämä kaksi valtakuntaa olivat vastakkain Keski-Aasiassa, Balkanilla ja moraalisesti myös Puolassa, vaikka länsivallat pidättyivätkin tukemasta puolalaisten kansannousuja aseellisesti. Britanniassa käytiin kuitenkin ensimmäisen maailmansodan syttymiseen (1914) saakka kiivasta väittelyä siitä, johtuiko Britannian ulkopolitiikka vain venäläisvastaisuudesta, "russofobiasta". Tätä keskustelua käytiin liberaalien parissa (mm. Richard Cobdenin asettuessa puolustamaan Venäjän näkemyksiä 1830-luvulla), mutta konservatiivit pysyivät yleensä johdonmukaisemmin aktiivisen ja interventionistisen ulkopolitiikan kannalla siitäkin huolimatta, että Venäjää pidettiin tuolloin taantumuksen mallimaana. Erikoista onkin, että Venäjää arvostelivat sekä vastuulliset oikeistolaiset (maltilliset konservatiivit kuten Disraeli) että monet liberaalit (Morley) ja vasemmistolaiset, mutta puolustivat äärikonservatiivit ja sosiaaliliberaalit (Gladstone).
Venäjä ei pysynyt suinkaan toimettomana, vaan pyrki levittämään omaa propagandaansa kahdella tavalla: vetoamalla kristillisiin ääriryhmiin (joilta kerjättiin myötätuntoa syyttämällä turkkilaisia itämaiden kristittyjen vainosta ja esittämällä Venäjän valloitukset Keski-Aasiassa kristillisenä lähetystyönä raakalaisten parissa) ja tukemalla pasifistisia liberaaleja (Cobden), joihin kohdistetuista argumenteista kasvoi sosialistien sittemmin omaksuma ja yhä suosittu "imperialisminvastainen" mytologia.
Sen lisäksi, että Venäjä pyrki rapauttamaan brittien itseluottamusta, se lietsoi brittivastaisia myyttejä manner-Euroopassa. Ranskassa niillä oli perinteitä, mutta 1800-luvun kuluessa Saksa käännettiin ensi kertaa Britannian vastustajaksi. Prosessi alkoi jo 1870-luvulla juutalaisvastaisen kristillissosialistisen puolueen perustamisesta, mutta huipentui Saksan asenteisiin maailmansodissa.
Matthew Stibben kirja "German anglophobia and the Great War, 1014-1918" (Studies in the social and cultural history of modern warfare 11, Cambridge 2001) kiinnittää huomiota siihen, että jo syyskuussa 1914 saksalaiset mielsivät Venäjän sijasta Britannian päävihollisekseen. Taustalla oli useita seikkoja, joiden ei kuitenkaan sinänsä olisi odottanut vaikuttavan niin voimakkaasti saksalaisten mielialoihin: Heinrich von Treitschken 1880-luvulla levittämät historiankäsitykset, amiraali Alfred von Tirpitzin julistama siirtomaa- ja laivastokilpailu (1897), buurisota (1899-1902) sekä pettymys niiden parissa, jotka olivat pitäneet englantilaisia saksalaisten ystävinä. Stibben mukaan brittivastaisuuden läpimurrosta oli kuitenkin vastuussa äärioikeisto, joka yhdisti Britannian juutalaisten kansainväliseen salaliittoon (juutalaisvastaisuus seurasi brittivastaisuutta uutena aaltona kesästä 1916) ja syytti sekä juutalaisia että brittejä ihanteettomiksi "mammonaa palvoviksi" materialisteiksi.
Stibbe mainitsee saksalaisen äärioikeiston brittivastaisuuden taustalla mm. Alexander von Peezin salaliittoteoriat Bosnian kriisin ajalta (1908), Friedrich Naumannin kristillissosialistista perua olevat näkemykset, ruotsalaisen Rudolf Kjellénin kirjoitukset (1916) ja sodassa Saksan puolelle asettuneen englantilaisen Houston Stewart Chamberlainin rasismin. Saksan älymystö suhtautui sotaan myönteisesti, koska sen koettiin yhdistävän kansakuntaa ja jalostavan sitä moraalisesti. Vasemmistoakin voitiin houkutella yhteisen sotapolitiikan kannalle kertomalla sen olevan sotaa brittien vaalimaa vapaata markkinataloutta vastaan. Brittivastaisuuden klassikoksi nousi entisen marxilaisen Werner Sombartin kirjoittama "Händler und Helden" (1915), joka asetti vastakkain sankarillisen suurpiirteiset saksalaiset ja kaupallisilla hyötynäkökohdilla näpertelevän (utilitaristisen) englantilaisen porvariston.
Sombart kertoi kirjassaan esimerkin brittisotilaista, jotka Liègessä antautuessaan ojensivat kätensä voittajille ikään kuin sodassa olisi kyse jalkapallo-ottelusta! Sombartin mielestä sankarilliset saksalaiset reagoivat moraalisesti oikein vastaamalla kädenojennukseen "potkuilla persuksille" (Stibbe, s. 76-7). Sombart ei ollut ainoa nationalismin sosialismiin yhdistänyt filosofi, vaan myös Max Scheler julisti "sotaa kapitalismia vastaan" (1915) ja ylipäätään Saksan nähtiin etsivän "kolmatta tietä" peribrittiläisen liberalismin ja marxilaisen (internationalistisen) sosialismin välillä (Stibbe, s. 78).
Saksalaisten brittivastaisuus ei ollut maailmansodan syy, vaan pääsi valloilleen vasta sodan alettua. Sitä lietsoivat piirit, jotka ehdottivat jopa erillisrauhaa Venäjän kanssa, jotta Saksa voisi rauhassa keskittyä Britannian maailmanvallan murtamiseen. Tämä herätti hämmennystä Itävalta-Unkarissa, jossa suursodan muisteltiin alkaneen Venäjän tuesta Serbialle.
Aina eivät saksalaiset suinkaan olleet syyttäneet brittejä Balkanin levottomuuksista kuten Peez vuonna 1908. Bresnitz von Sydacoff kirjoitti vuonna 1900 pamfletissaan "Will Russland die orientalische Frage lösen?" kuinka joka vuosi "kun Makedonian vuorilta alkaa lumi sulaa" Eurooppa sai kuulla levottomia uutisia Balkanilta ja suurvaltojen hallitusten vakuutuksia siitä, ettei kukaan pyri muuttamaan "status quota" - "ja äänekkäimmin ja vakuuttavimmin julistaa tätä 'rehellistä' tarkoitustaan alati Pietarin kabinetti." (s. 5) Sydacoffin mukaan kaikki Balkanin asioihin perehtyneet tiesivät kuitenkin, että taustalla oli "slaavilaisten hyväntekeväisyysseurojen" nimissä harjoitettu "venäläinen agitaatio", jota eivät lupaavimmatkaan mullistukset Venäjällä oleellisesti heikentäneet. "Kun Nikolai II, idealisti ja ihmisystävä, nousi Venäjän valtaistuimelle, uskottiin uuden ajan koittoon,... hävisi hitaasti Euroopasta Venäjän pelko...ja uskottiin, että panslavismi ja sen taustamiehet olivat näytelleet roolinsa loppuun Venäjällä ikiajoiksi." (s. 8)
Lähihistoria palaa väkisinkin mieleen kun lukee Sydacoffin kuvauksia eurooppalaisen hyväuskoisuuden kausista Venäjän jokaisen vallanvaihdoksen yhteydessä: "Kun Nikolai II aseriisuntaehdotuksellaan vuonna 1898 hämmästytti koko Eurooppaa ja Eurooppa näki siinä uuden todisteen sen puolesta, että Venäjällä oli koittanut uusi aika..." (s. 9)
Sydacoff ei ollut Turkin ystävä, mutta näki Venäjän laajentumispyrkimykset suurempana uhkana Euroopalle: "Saksan valtakunta maailmanvaltana tulee alati löytämään Englannin rinnaltaan, sillä molemmille valtioille on yhtäläisen pyhä tehtävä olla päästämättä venäläistä vaikutusta kasvamaan. ... Eurooppalainen shakkilauta on viime vuosien kuluessa saanut sitä kautta suunnattoman laajuuden...ja että Venäjä voisi sillä tehdä shakkimatin kaikista unelmista saksalaisesta maailmanvallasta ja maailmanpolitiikasta. Mutta meidän pitäisi pelata Keski-Euroopassa kuitenkin sidotuin silmin, jos todella antaisimme Venäjän tehdä itsestämme shakkimatin." (s. 89 ja 90)
Valitettavasti Sydacoffin epätodennäköisenä pidetty sokeus toteutui ja Saksa hylkäsi yhteistyön Britannian kanssa. Tämä oli ideologinen valinta, kansallissosialismiin johtanut kansalliskiihkon ja juutalaisvastaisuuden yhdistelmä, mutta se oli myös valinta vapaan markkinatalouden periaatetta vastaan ja virhesiirto geopoliittisessa pelissä.
Toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa julkaistiin tohtori Heinrich Dietzin "Agitation und Massenhysterie in England" (Veröffentlichungen des Deutschen Instituts für Aussenpolitische Forschungen 10, Rudolstadt 1941), historiallinen katsaus brittipropagandan menetelmiin. Dietzin mukaan brittiläistä demokratiaa hallittiin raamatullisella retoriikalla, paatoksella ja joukkosuggestiolla, joka perustui uskonpuhdistuksen puritaaniseen hurmokseen. Pitkän luettelon brittiläisen agitaation mestareista päätti luonnollisesti pääministeri Winston Churchill vetoomuksillaan ihmisyyden, sivistyksen ja maailmanrauhan puolesta. Eniten Dietziä ärsyttivät brittipoliitikkojen ja -lehtien "maagiset" iskusanat "vapaus" (s. 149) ja "ihmisoikeudet" (s. 155) sekä pyrkimys etsiä historiasta ennakkotapauksia (s. 162) dramaturgiseen "myyttienmuodostukseen" (s. 156).
Dietzin pamfletti sisältää mielenkiintoisia havaintoja ja rinnastuksia, mutta paljastaa myös brittivastaisuuden onttouden: sen sijaan, että vastattaisiin syytöksiin ihmisoikeusloukkauksista tai esitettäisiin oma tulkinta vapauden toteutumisesta, arvostelu sivuutetaan vihjailemalla esittäjiensä motiiveista, kyseenalaistamalla heidän vilpittömyytensä ja kätkeytymällä epämääräiseen pseudotieteelliseen ylimielisyyteen. Eurooppalaisella älymystöllä on aina ollut taipumus vastata liberaalien konkreettisiin syytöksiin pohdiskelemalla vapauden transsendenttistä relevanssia ja vastakysymyksillä liberaalien menestyksestä vapauden edistämisessä muualla maailmassa.
Brittivastaisuutta ei esiintynyt ainoastaan maailmansotien vihollismaissa, vaan myös liittolaisten parissa, jopa Amerikassa. John E. Moserin kirja "Twisting the lion's tail - anglophobia in the United States, 1921-1948" (Houndmills 1999) keksii amerikkalaisten brittivastaisuudelle useitakin vanhoja syitä, mutta ihmettelee, miten se katosi niin äkkiä 1940-luvun lopulla. Moserin mukaan Yhdysvallat jättäytyi Kansainliiton ulkopuolelle, koska ei voinut hyväksyä Britannian tapaa hallita Irlantia ja siirtomaitaan, mutta ei myöskään luottanut kansainvälisen yhteisön moraaliin. Etiopian (1935-1936) ja Kiinan (1937) tapahtumat sekä Saksan laajentuminen (1938) nostattivat Yhdysvalloissa aitoa moraalista tuohtumusta, mutta myös brittivastaisia mielialoja, koska Britannian nähtiin väistävän vastuutaan vapauden puolustajana. Toisaalta fasistit selittivät, että Etiopian tai Kiinan sodat oli nähtävä suhteessa brittien läsnäoloon Intiassa (s. 98-99 ja 105-106). Poliittiset ääripäät (fasistit ja kommunistit) yhtyivät vaatiessaan, ettei Yhdysvallat tukisi Britanniaa (s. 107-108).
Käännekohdaksi osoittautui "Kristallnacht" marraskuussa 1938 (s. 114). Esimerkiksi isänmaallinen "God bless America" -laulu nostatti tunnelmaa kirjaimellisesti yhdessä yössä ja sai amerikkalaiset vaatimaan muutosta maailmanpolitiikkaan. Britannia sai siitä rohkaisua, mikä puolestaan lievensi brittivastaisuutta Yhdysvalloissa. Sekä demokraattien että republikaanien enemmistö oli valmis interventioon (Britanniaa avustaneissa järjestöissä oli runsaasti Uuden Englannin republikaaneja), vaikka ääriryhmät edelleenkin vastustivat sitä. Sodanvastustajien puheissa muistutettiin edellisen sodan kauheuksista (s. 125), kyseenalaistettiin Britannian motiiveja (s. 126-127) ja epäiltiin tiedotusvälineitä brittipropagandan levittämisestä (s. 128-129).
Hyökkäys Pearl Harboriin (1941) vaimensi sodanvastustajat, mutta kolme vuotta myöhemmin amerikkalainen vasemmisto käynnisti brittivastaisen kampanjan, jonka tarkoituksena oli tukea Italian ja Kreikan vasemmiston pyrkimyksiä. Vasemmisto vaati brittiläisen maailmanvallan murskaamista ja lisää valtaa kansainväliselle yhteisölle, jota edustamaan perustettiin YK. Samaan aikaan Britanniaan myönteisesti suhtautuneet amerikkalaiset vaativat, että Yhdysvallat ottaisi itselleen Vapaan Maailman johtajuuden. Tätä tarjosi myös Churchill "rautaesirippupuheessaan" 5.3.1946. Churchillin varoitukset säikäyttivät ja epäilyttivät useimpia amerikkalaisia. Vasemmisto järjesti jopa mielenosoituksia Churchilliä vastaan.
Uusi käänne tapahtui vuosina 1946-1948 Britannian ryhtyessä purkamaan siirtomaavaltaansa ja presidentti Harry S. Trumanin luvatessa maaliskuussa 1947 tukea Kreikan hallitukselle kommunisteja vastaan. Brittivastaisuus hävisi Yhdysvalloista saman tien kun Yhdysvallat otti vastaan brittien roolin maailmanpolitiikassa. NATO perustettiin vuonna 1949 harvinaisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Jo tammikuussa 1950 suhtautuminen puna-Kiinaan alkoi kuitenkin erottaa liittolaisia toisistaan Britannian tunnustaessa Pekingin kommunistihallituksen. Korean sodassa Britannia tuki Yhdysvaltoja, mutta yhä epäröivämmin. Senaattori Joseph McCarthyn helmikuussa 1950 aloittama kommunisminvastainen kampanja vieraannutti Britanniaa hallinnutta Työväenpuoluetta, mutta vaikka Churchillin konservatiivit palasivat valtaan joulukuussa 1951, britit näkivät amerikkalaisten innostuneen turhan paljon kommunismin vastustamisesta. Churchill piti republikaanien voittoa ja vanhan ystävänsä kenraali Dwight Eisenhowerin valintaa presidentiksi marraskuussa 1952 vaarallisena, koska pelkäsi Korean sodan laajenevan kolmanneksi maailmansodaksi. Churchillin ja amerikkalaisten suhde oli kääntynyt päälaelleen seitsemässä vuodessa.
Luultavasti myös Ranskassa ja Saksassa voitaisiin todeta perinteisen brittivastaisuuden vaihtuneen amerikkalaisvastaisuudeksi vuosien 1946 ja 1953 välillä. Stalinin kuolema 5.3.1953 herätti Euroopassa laajaa toivoa rauhasta, aseistariisunnasta ja Neuvostoliiton uudistumisesta. Sitä ei sammuttanut edes itäsaksalaisten kansannousun verinen kukistaminen 17.6.1953. Esimerkiksi ranskalainen elokuvatähti Brigitte Bardot on muistelmissaan kertonut suhtautuneensa kommunismiin myötämielisimmin juuri kesäkuussa 1953, amerikkalaisen Rosenbergin vakoilijapariskunnan teloituksen järkyttämänä.
Jos brittivastaisuus olisi ollut syvästi historiallista ja kulttuuriin kytkettyä, se ei olisi voinut syntyä syyskuussa 1914 Saksassa lähes tyhjästä, eikä myöskään kadota Yhdysvalloista vuosina 1946-1948 lähes olemattomiin. Vastaavasti amerikkalaisvastaisuuden, joka on tervehtinyt Eisenhowerin valinnan jälkeen jokaista republikaanien Valkoisen Talon valloitusta (1968, 1980 ja 2000), olettaisi juontuvan kauempaa historiasta. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että amerikkalaisvastaisuus korvasi brittivastaisuuden, jonka taustalla olivat pikemminkin länsimaihin yleensä kuin englantilaisiin erityisesti kohdistuneet ennakkoluulot. Sitä paitsi kyse ei perimmältään ollut koskaan kansanperinteestä ja kulttuurillisista ennakkoluuloista, vaan aivan yksinkertaisesti suurvaltapoliittisin tarkoitusperin masinoidusta ja hatarasti ideologisesti verhotusta hyökkäyksestä sitä valtiota vastaan, joka kulloinkin on kantanut päävastuun vapauden puolustamisesta Euroopassa.
Jos ideologiat pakotetaan kaavamaiselle oikeisto-vasemmisto -viivalle, tapana on sijoittaa konservatiivinen kollektivismi oikealle ja radikaalinen sosialismi vasemmalle. Väliin jää elintilaa liberalismille, joka ulottuu konservatiivisesta oikeistoliberalismista vasemmistolaiseen sosiaaliliberalismiin. Tällä välillä on myös paneurooppalaisuuden ideologinen vaihteluväli, paneurooppalaisuuden edustaessa eurooppalaisen liberalismin koko kirjoa. Yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän säilyttävät tai mullistavat sävyerot eivät jaa paneurooppalaisia. Joskus kuitenkin ideologinen suora kiertyy kehäksi ja ääripäät yhtyvät, jolloin äärioikeisto ja -vasemmisto kohtaavat toisensa totalitaarisissa aatteissa. Paneurooppalaisuus ei pyri monarkistisimmillaankaan bonapartistiseen tai tsaristiseen itsevaltiuteen, eikä tasavaltalaisimmillaankaan kurittomaan neuvostovaltaan. Nämä ovat taantumuksellisia ja väkivaltaisia yhteiskuntajärjestelmiä. Missään nimessä paneurooppalaisuus ei hyväksy niiden yhdistelmiä Stalinin tai Hitlerin edustamissa äärimmäisissä muodoissa.
Tämän vuoksi on mahdollista määritellä paneurooppalaisuudelle kohtuulliset puoluepoliittiset rajat ja sulkea sen ulkopuolelle ääriryhmät, jotka ovat aiheuttaneet Euroopalle suunnatonta vahinkoa. Paneurooppalaisuus ei pystytä patsaita Dzherzhinskille tai Goebbelsille, vaikka hekin olivat maantieteen kannalta eurooppalaisia, eikä myöskään kiellä kunnioitusta niiltä henkisesti eurooppalaisilta ja Euroopan hyväntekijöiltä, jotka sen ansaitsevat, vaikka olisivatkin maantieteellisesti muukalaisia.
Pitäisi olla myös itsestään selvää, ettei Euroopan ulkopuoliseen kansaan tai valtioon kohdistuva viha voi elää paneurooppalaisuuden povella, jos se on vain muunnelma sellaisesta aatteesta, jonka tarkoituksena on ollut ja on yhä hajottaa Eurooppa ja tuhota sen vaalima unelma vapaudesta.