main
The Eurasian Politician - December 2002
Anssi Kullberg
(Turun Sanomat, 8.11.2002)
Syksyllä 1999 alkanut toinen sota Tshetsheniassa on jatkunut jo kolme vuotta, mutta itse asiassa tshetsheenien vastarintataistelu on jatkunut lähes tauotta 1700-luvun lopulta lähtien, jolloin Venäjä ensi kerran hyökkäsi Tshetsheniaan. Ainoan kerran venäläiset onnistuivat nujertamaan lähes kaiken vastarinnan pimeimmän stalinismin aikana, kun Iosif Stalin päätti hävittää kokonaan tshetsheenit ja muutaman muun sitkeän Kaukasian kansan.
Helmikuussa 1944 puna-armeijan vuosipäivänä koko tshetsheenikansa vangittiin. Ympäri Tshetsheniaa järjestettiin joukkomurhia ja vuoristokylät roihusivat viikkoja liekeissä. Vastustelijat, raskaana olevat naiset, vanhukset ja muut kuljetusta kestämättömät ammuttiin tai poltettiin elävältä. Arviolta jopa yli 60 % tshetsheenikansasta menehtyi joukkomurhissa, viikkoja kestäneiden kuljetusten aikana, keskitysleireillä tai perillä karkotuspaikassa Kazakstanissa, jossa hengissä selvinneitä tshetsheenejä kuoli nälkään, kylmään, tauteihin sekä "humanitääriseen ruoka-apuun" kätkettyihin myrkkyihin. Tshetsheenit ovat sittemmin viettäneet puna-armeijan päivää oman "holokaustinsa" muistopäivänä.
Vasta Nikita Hrushtshovin suojasäiden alettua tshetsheenit saattoivat palata takaisin kotimaahansa, jossa he lunastivat takaisin talojaan sinne asutetuilta venäläisiltä ja jälleenrakensivat maataan, vaikkakin syrjittynä ja kollektiivisesti syyllistettynä kansana. Kansanmurhan muisto ei koskaan kadonnut ja Neuvostoliiton hajotessa Tshetshenia julistautui itsenäiseksi 1991, perustellen itsenäisyyden välttämättömyyttä mm. kansan eloonjäännillä: Venäjään ei voinut luottaa.
Venäläislehti Nezavisimaja Gazeta vertasi Venäjän sotaa Tshetsheniassa Ranskan sotaan Algeriassa. Sotienväliseltä ajalta meidän päiviimme monet ovat verranneet Tshetshenian itsenäisyyskamppailua Suomeen. Tshetshenian tapahtumia voitaisiin verrata myös toiseen Neuvostoliittoa vastaan taistelleeseen kansakuntaan, Afganistaniin.
Neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin 1979, mistä alkoi afgaanien yli kymmenen vuotta kestänyt vastarintataistelu miehitystä ja sen tuella Kabulissa valtaa pitänyttä kommunistihallitusta vastaan. Neuvostoliitto joutui lopulta 1989 vetäytymään nöyryytettynä, mutta afgaanit kärsivät sodasta vielä kovemman hinnan: maa oli raunioina ja kansakunta jakaantunut riitaisiin ryhmittymiin, jotka jatkoivat sisällissotaa toisiaan vastaan neuvostojoukkojen vetäydyttyäkin. Sodan ja miehityksen kylkiäisinä Afganistanista saivat jalansijan myös radikaalit islamistit ja kansainväliset terroristit.
Itsenäisyysjulistuksensa jälkeen Tshetshenia sai nauttia kolme vuotta itsenäisyyttä, vaikkakin ilman kansainvälistä tunnustusta, kunnes Venäjä hyökkäsi 1994. Ensimmäiseen Tshetshenian sotaan tshetsheenikansa lähti yhtenäisenä ja kunniallisena, puolustamaan kirjaimellisesti kotia, uskontoa ja isänmaata. Venäjä kärsi kirvelevän tappion ja taipui vetäytymään 1996. Ensimmäinen presidentti Dzhohar Dudajev oli saanut surmansa venäläisten ohjusiskussa ja presidentiksi valittiin vapaissa vaaleissa maltillinen Aslan Mashadov. Venäjäkin tunnusti Mashadovin Tshetshenian legitiimiksi presidentiksi, vaikka siirsikin päätöksen Tshetshenian kansainvälisestä asemasta vuoteen 2001.
Tshetshenia sai uuden kolmen vuoden itsenäisyysjakson, mutta tällä kertaa maa oli tuhottu ja välirauhan aikaa leimasivat maan eristys ja epävakauttaminen. Tänä aikana radikaalit islamistit alkoivat lisätä vaikutusvaltaansa Pohjois-Kaukasiassa. Lähimmäksi valtaa he olivat päässeet Dudajevin kuoltua, varapresidentti Zelimhan Jandarbijevin aikana, mutta Mashadovin sovinnonhalu antoi heille paljon enemmän elintilaa kuin Dudajevin nationalismi.
Samoin kuin Afganistanissa, jossa Neuvostoliitto oli käyttänyt hajottamisen ja hallitsemisen periaatteita, provokaattoreita ja "väärän lipun" strategiaa afgaanien sisäisten rivien rikkomiseksi mm. tukemalla ja kouluttamalla islamistisia terroristiryhmiä, myös Tshetsheniassa Venäjä katsoi pelkästään hyvällä Mashadovin vastaisten islamistiryhmien ja omavaltaisten gangsterien toimintaa.
Tshetshenian pahamaineisimpia roistoja oli kidnappausbisnestä johtanut Arbi Barajev, jota tshetsheenit vihasivat ja jota vastaan Mashadovin hallitus 1998 nosti murhasyytteen ja vangitsemismääräyksen. Aloittaessaan toisen Tshetshenian sodan Venäjä ei etsintäkuuluttanut Barajeviä, vaikka häntä epäiltiin mm. länsimaalaisten kidnappauksista ja murhista. Barajev kapinoi Mashadovia vastaan ja nostatti Venäjän salaisen palvelun tuella omat puolisotilaalliset joukkonsa kapinaan Mashadovin hallitusta vastaan kesällä 2000. Kun paikallispoliisi pidätti hänet marraskuussa 2000, nukkehallinto määräsi hänet vapautettavaksi. Barajevin kerrottiin kuolleen epäselvissä olosuhteissa syksyllä 2001. Tänä syksynä hänen veljenpoikansa Movsar Barajev johti moskovalaisen teatterin kaappariryhmää.
Venäjän nukkehallintoa Tshetsheniassa johtavat perin hämärät henkilöt. Ahmed Kadyrov on entinen mufti ja jyrkkä islamisti, joka itsenäisyysmielisten tshetsheenijohtajien harmiksi julisti aikoinaan dzhihadin Venäjää vastaan. Bislan Gantemirov puolestaan on entinen miliisi, islamisti ja pahamaineinen rikollinen, jonka Vladimir Putinin hallinto vapautti vankilasta johtamaan Mashadovin vastaista kapinaa.
Tshetshenian merkittävin radikaali islamisti - ainoa, jolla saattoi salaperäisen arabiliittolaisensa Hattabin kautta olla yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin - on shamil Basajev, entinen Venäjän OMON-joukkojen upseeri, joka lähti nuorena kuumapäänä Venäjän sotilastiedustelun GRU:n rinnalle Abhasiaan taistelemaan Tshetshenian ainoaa ystävämaata Georgiaa vastaan, ensimmäiseen Tshetshenian sotaan kansallismielisenä patrioottina, mutta joka presidentinvaalit Mashadoville hävittyään alkoi luonnehtia itseään "islamilaiseksi Che Guevaraksi". Hän vastustaa niin Venäjän "imperialistista siirtomaavaltaa" kuin Mashadovin ja muiden tshetsheenijohtajien "nationalismiakin".
Juuri Basajev on ottanut vastuun Moskovan teatterikaappauksesta. Ehkä hän todella kuvitteli sen pakottavan Venäjän neuvottelupöytään samaan tapaan kuin hänen Budjonnovskin operaationsa kesällä 1995. Basajeviä jäljitteli sittemmin vangittu tshetsheeniradikaali Salman Radujev Kizliarissa ja Pervomaiskojessa tammikuussa 1996. Valitettavasti Venäjä osoitti omalla toiminnallaan, että Budjonnovskin ja Pervomaiskojen murhenäytelmien viesti oli tehonnut siihen paremmin kuin maltillisten tshetsheenijohtajien yritykset saavuttaa rauhanomainen ratkaisu.
Mashadov oli alun perin pyrkinyt maltillistamaan islamistisia vastustajiaan ottamalla Basajevin ja eräitä hänen liittolaisiaan mukaan hallintoon. Moskovakin oli kannattanut tätä politiikkaa. Basajev liittolaisineen oli kuitenkin vähitellen lähentynyt yhä enemmän saudilähtöistä islamismia, nk. wahhabismia, ja erot Kaukasian perinteisiä suufilaisia islamin suuntauksia kannattavien itsenäisyysmielisten näkemyksiin kasvoivat ylittämättömiksi.
Mashadov pyysi itse Venäjän tukea rikollisjoukkioiden ja islamistien vastaiseen taisteluun 1998-1999 ja lähetti tätä varten jopa erikoislähettiläänsä Turpal Atgerijevin Moskovaan. Venäjä vastasi vangitsemalla Atgerijevin ja kieltäytymällä yhteistyöstä Mashadovin hallituksen kanssa. Kesällä 1999 Mashadovin omat joukot olivat ajaneet Basajevin sissit Dagestanin rajaseudulle. Kun nämä sitten osallistuivat dagestanilaisten islamistien aloittamaan provokaatioon Avarian vuorilla, Venäjä sai tilaisuuden hyökätä uudelleen Tshetsheniaan. Se ei kuitenkaan hyökännyt Basajeviä vastaan, vaan Mashadovin hallitusta, joka oli jyrkästi tuominnut Basajevin tunkeutumisen Dagestaniin.
Mashadov ja hänen lähimmät tukijansa kuten maltilliset länsimieliset ulkoministeri Ilias Ahmadov ja varapääministeri Ahmed Zakajev ovat kerta toisensa jälkeen tuominneet terrorismin ja irtisanoutuneet Basajevin kaltaisten kiihkoilijoiden ja Barajevin kaltaisten rikollisten teoista. Välirauhan aikana Zakajev kirjoitti kirjankin wahhabilaisia vastaan syyttäen islamisteja Tshetshenian itsenäisyyden vihollisiksi. Tuskin yksikään tshetsheenipoliitikko on kamppaillut radikaalia islamismia ja terrorismia vastaan yhtä väsymättömästi kuin Zakajev.
Kuitenkin Venäjä vaati Tanskaa vangitsemaan ja luovuttamaan juuri Zakajevin, joka oli osallistumassa Kööpenhaminassa pidettyyn rauhanomaiseen tshetsheenikongressiin. Vaikka Basajev on itse ilmoittautunut syylliseksi Moskovan teatterikaappaukseen, Venäjä ei ota tätä kuuleviin korviinsa, vaan haluaa syyllistää Tshetshenian maltilliset itsenäisyysjohtajat. Eikö Venäjä olekaan kiinnostunut taistelusta terrorismia vastaan? Movsar Barajevin terrori-isku moskovalaisteatteriin toi tshetsheenien asialle uutta vastakaikua niin Venäjällä kuin lännessäkin, mutta samaan aikaan maltillinen Zakajev pidätettiin Tanskassa. Kannattaako siis terrorismi?
Venäjä ei Kaukasiassa sodi terroristeja vastaan vaan kansallista itsenäisyyttä vaativia separatisteja. Asian kiteyttää KGB:n analyyttisen direktoraatin entisen johtajan Nikolai Leonovin reaktio Moskovan teatterikaappauksen loppuratkaisuun: "venäläisten on totuttauduttava ihmishenkien uhraamiseen, jotta Venäjän pyhä päämäärä toteutuu - valtakunnan yhtenäisyys".