main
The Eurasian Politician - November 2002
Etelä-Aasian maakaasuputkien geopolitiikkaa
Anssi Kullberg, Islamabad
Kylmän sodan päätyttyä on alettu uudelleen puhua keskisessä Euraasiassa käytävästä "suuresta pelistä" (Great Game), jossa Britannian ja Venäjän imperiumit aikanaan mittelivät voimiaan, pelikenttänä Mustaltamereltä ja Turkista aina Kiinaan saakka ulottuva alue. Kylmän sodan aikana sama geopoliittinen kamppailu jatkui mm. Vietnamissa ja Afganistanissa, mutta sai ideologisen sävyn. 1990-luvun alusta alkaen on palattu takaisin 1800-luvun geopoliittiseen retoriikkaan. Erona menneisyyteen on se, että edelleen harjoitetun perinteisen sotilaallisen ulottuvuuden rinnalle on yhä voimakkaammin noussut energiapolitiikka.
Pakistanin, Afganistanin ja Turkmenistanin valtionpäämiehet kokoontuivat 30. toukokuuta energiapoliittiseen huippukokoukseen Islamabadiin ja allekirjoittivat sopimuksen maakaasuputken rakentamisesta Turkmenistanin Dauletabadin maakaasualueelta Afganistanin sekä Pakistanin Balutšistanin maakunnan läpi Pakistanin Gwadarin satamaan, josta maakaasu laivattaisiin Itä-Aasiaan, erityisesti Japaniin. Hanke on geopoliittisessa merkittävyydessään lähes samaa luokkaa paljon enemmän esillä olleen Kaspianmeren Bakun-Ceyhanin öljyputkihankkeen kanssa. Toteutuessaan sen odotettaisiin tuovan Afganistaniin ja Pakistaniin vaurautta ja työpaikkoja, Turkmenistanille taas riippumattomuutta Venäjästä ja väylän "kovan valuutan" energiavientiin. Hanke tarjoaisi myös lääkettä Intian pahenevaan energiapulaan, mikäli Intia luopuisi poliittisista intresseistään eristää Pakistania.
Dauletabadin-Gwadarin kaasuputkihankkeella on kuitenkin myös poliittisesti erittäin arkaluontoinen lähihistoria, johon liittyy sekä USA:n että Venäjän Taliban-liikkeelle antama tuki. Tämä yhdessä Afganistanin turvallisuustilanteen ja Intia-yhteyden kanssa lienee pitänyt länsimaiset investoijat varsin haluttomina hankkeen suhteen. Sen sijaan Venäjän energiajätti Gazprom on ollut hyvin aktiivinen.
Pakistanin presidentti Pervez Musharraf, Afganistanin pääministeri Hamid Karzai ja Turkmenistanin johtaja Saparmurat Nijazov pitivät 30. toukokuuta energiapoliittisen kolmikantakokouksen Islamabadissa, sopien pyrkimyksestä rakentaa maakaasuputki Dauletabadista Afganistanin kautta Pakistanin Gwadarin satamaan, josta kaasu laivattaisiin Japaniin ja muualle Itä-Aasiaan. Putki olisi 1’464 km pitkä ja sen kustannuksiksi on arvioitu 2 miljardia USD. Kolmikantakokous oli alkujaan suunniteltu pidettävän Turkmenistanin pääkaupungissa Ashgabatissa, mutta se siirrettiin Islamabadiin Venäjän toivomuksesta, jotta siellä vierailulla oleva Venäjän energiaministeri voisi olla kokouksessa läsnä, samoin Kremliä hyvin lähellä olevan Gazpromin edustaja. Gazpromin pääjohtajalla Aleksei Millerillä on hyvät suhteet Vladimir Putiniin.
Gazprom haluaisi valvoa myös öljyputken rakentamista Iranista Pakistanin läpi Intiaan. Intia vastustaa tätä Pakistanin mukanaolon vuoksi ja haluaisi mieluummin merenalaisen putken. Näin ei ole aina ollut, sillä Kongressipuolueen hallituskaudella Intian pääministeri Narasimha Rao ja myöhemmin myös sittemmin ulkoministerinä toiminut Jaswant Singh ajoivat putkihanketta eteenpäin. Kun äärihindulainen Bharatiya Janata (BJP) nousi valtaan, viha Pakistania kohtaan ajoi taloudellisten intressien ohi. Pakistanissa toivottiin, että Venäjä voisi puhua Intian ympäri, mutta näyttää yhä selvemmältä, että Venäjä on tukenut Pakistanin kautta kulkevia putkia lumeeksi ja jalansijan saamiseksi Pakistanista, kun taas kulissien takana Venäjä ajaa voimakkaasti merenalaista putkea Iranista Intiaan. Juuri Gazpromin kerrotaan suostutelleen New Delhin Arabianmeren alittavan putkivaihtoehdon kannalle. Syyt ovat strategisia eivätkä taloudellisia. Venäjä pitää Irania ja Intiaa eteläisinä liittolaisinaan, jotka se haluaisi mukaan Shanghain blokkiin Yhdysvaltain vaikutusta vastustamaan ja Turkkia ja Pakistania eristämään. Turkkia Venäjä pitää historiallisena kilpailijanaan sekä Kaukasiassa että Keski-Aasiassa, ja Turkin lisäksi Pakistan on toinen voimakas muslimimaa, joka estää Venäjän vallan eteläsuuntaista laajentumista.
Gazpromin ratkaiseva rooli sekä Keski-Aasian että Iranin-Intian putkihankkeissa vahvistaa Venäjän taloudellista mutta myös strategista ja geopoliittista asemaa Etelä-Aasiassa. The News kertoikin 14.5., että Intian niemimaalla vierailleen USA:n apulaisulkoministeri Christina Roccan tavoitteisiin Islamabadissa olisi kuulunut puolustaa USA:n intressejä energiapolitiikassa ja varmistaa, ettei Venäjä pääse yksin hallitsemaan keskisen Euraasian energiamarkkinoita. Rocca valittiin Etelä-Aasiasta vastaavan apulaisulkoministerin virkaan ohi amerikanpakistanilaisen naisdiplomaatin Shirin Tahirkhelin, joka aikoinaan lobbasi voimakkaasti Intian ja Pakistanin välien liennyttämistä kaasuputkilla Pakistanin kautta Intiaan. Kalifornialaisen energiayhtiön Unocalin vetäydyttyä aikanaan projektista Turkmenistanilla ja Pakistanilla on ollut vaikeuksia saada hankkeen taakse pääomaa. Rasul Bakhsh Rais arveli The Newsissä 1.6. taustalla vaikuttaneen myös venäläisiä ja iranilaisia strategisia intressejä, jotka ovat estäneet putkihankkeen toteutumisen länsimaisten tahojen kontrollissa.
Najmuddin A. Shaikh epäili The Newsissä 2.6., ettei kolmikantamailla ole itsellään taloudellisia resursseja rakentaa putkea, Gwadarin satamaan vaadittavaa kaasun pakkausasemaa sen enempää kuin laajentaa ja syventää satamaa suunnattoman kalliille LPG-tankkereille sopivaksi. Niinpä maat ovat ulkopuolisten suurvaltain holhouksessa. Shaikh huomautti, että mikään useista Keski-Aasiassa operoivista amerikkalaisista energiayhtiöistä ei ole Unocalin seikkailun jälkeen osoittanut kiinnostusta Dauletabadin-Gwadarin maakaasuputkiprojektiin, siitä huolimatta että projektilla näyttäisi olevan huomattava taloudellinen potentiaali ja että se toisi työpaikkoja ja vaurautta niitä kipeästi kaipaaville alueille Afganistanissa ja Pakistanissa. Ongelmana on turvallisuustilanteen lisäksi se, että Dauletabadin kaasu kilpailisi käytännössä Afganistanin ja Pakistanin omien maakaasuesiintymien kanssa.
Pakistanilla ei ole vielä pitkään aikaan pulaa maakaasusta. Sen arvioitu tuleva kaasupula johtuu pikemminkin infrastruktuurin heikkoudesta ja investointien puutteesta kuin Pakistanin esiintymien niukkuudesta. Keski-Aasian ulottuvuuden poliittisen sisällön uskotaankin kiinnostavan läntisiä investoijia enemmän kuin Pakistanin omien esiintymien hyödyntämisen. Turkmenistanin maakaasun luonnollisin kuluttaja olisi näin ollen Intia eikä Pakistan, mutta Intia ei missään nimessä haluaisi täyttää energian tarvettaan Pakistanin kautta tulevilla energianlähteillä, vaikka ratkaisu hyödyttäisi taloudellisesti molempia maita ja edistäisi niiden välistä rauhaa. Toukokuussa ydinasenaapureiden välillä vallinneesta sodanuhasta huolimatta Musharraf lupasi Pakistanin voivan toimia yhteistyössä Intian kanssa maakaasuprojektin hyväksi ja ilmoitti huippukokouksessa tukevansa maakaasun toimittamista Intialle, joten ongelma on Intian puolella.
Mikäli tilanne Intian kanssa ei parane, todennäköisiä loppukäyttäjiä olisivat Itä- ja Kaakkois-Aasian maat. Japanilaiset ja korealaiset yhtiöt ovatkin jo osoittaneet kiinnostusta energiakuljetuksiin Keski-Aasiasta etelän kautta. Pakistanin perinteinen liittolainen Kiina tuo jo Pakistanista kivihiiltä ja on investoimassa huomattavasti Pakistanin hiilivoimaloihin. Pakistanin kivihiilivarojen arvioidaan olevan maailman 5. suurimmat.
Afzal Bajwa pohti The Nationissa 31.5. projektin investointijohdon kysymystä. Aiemmin Unocal oli looginen johtaja projektille, mutta nyt amerikkalaisyhtiöiden kiinnostus hankkeeseen on analyytikoiden mukaan laimea eikä eurooppalaisiakaan ole markkinoilla näkynyt. Poliittisen arkaluontoisuuden on oletettu pelottavan länsimaisia investoijia. Bajwa kiinnittää myös huomiota siihen, että Unocal on viime aikoina ollut sidoksissa Bangladeshista Intiaan vedettyyn kaasuputkeen ja Intian kielteinen mielipide saattaisi vaikuttaa länsimaisten investoijien käyttäytymiseen.
Projekti antaa todellista sisältöä jo taloudellisen yhteistyön järjestölle ECO:lle, jonka Turkki, Iran ja Pakistan perustivat jo vuonna 1964, mutta joka kaatui Iranin vallankumoukseen vuonna 1979. Se perustettiin uudelleen vuonna 1984 ja vuonna 1992 myös Azerbaidzan, Afganistan ja Keski-Aasian tasavallat liittyivät siihen. Geopoliittisesti tämä yhteistyöryhmä olisi hyvin merkittävä Euraasiaa vakauttava voima jos se pääsisi alkua pidemmälle. Se yhdistäisi Euraasian ei-arabialaiset muslimimaat (muinaisen turkkilais-persialaisen kulttuuripiirin), antaisi eristetyille tien merille ja Kaspian öljylle täyden liikkuvuuden, joka nykyisellään on kilpistynyt Venäjään.
Terrorismin vastaisen taistelun ja Intian-Pakistanin sodanuhan taustalla voidaan nähdä energiapoliittinen monenkeskinen kädenvääntö. Toisin kuin mm. Newsweek ehti keväällä julistaa, geopolitiikka ja keskisen Euraasian "suuri peli" eivät suinkaan ole ohi sen vuoksi, että Bush ja Putin kättelevät lämpimästi toisiaan.
Maakaasuputki Turkmenistanin Dauletabadin maakaasukentiltä Afganistanin ja Balutšistanin läpi Pakistanin satamaan Gwadariin on Keski-Aasian eteläsuuntaisista energiahankkeista geopoliittisesti tärkein, verrattavissa länsirintamalla Bakun-Ceyhanin öljyputkeen. Konfliktit Kaukasiassa hidastavat edelleen Kaspianmeren öljyvarojen avautumista länteen päin.
Tšetšenian ja Karabahin pattitilanteet samoin kuin Georgian osissa jatkuva miehitys ja epätasapaino pitävät Kaspian öljyvarat tiukasti poissa muiden kuin Venäjän ulottuvilta. USA:n pyrkimys vahvistaa Georgian puolustusvoimien kykyä terrorismin vastaisen taistelun varjolla on nähtävä tätä taustaa vasten: vakaa Georgia turvaisi väylän Kaspianmereltä länteen aivan kuin Bakun-Batumin linja briteille vuosisataa aiemmin Venäjän sisällissodan aikana. Azerbaidzan ei kykene vielä kunnolla hyödyntämään luonnonvarojaan. Afganistanin konfliktin pitkittyminen tuotti pitkään saman vaikutuksen Turkestanin maakaasukenttien suhteen, mutta nyt Afganistan on nopeasti rauhoittumassa ja tilanne sikäli dramaattisesti muuttumassa.
Dauletabadista etelään vedettävällä maakaasuputkella on useita strategisia merkityksiä: Sen uskotaan kasvattavan vakautta ja rauhaa alueella naapurimaiden Turkmenistanin, Afganistanin ja Pakistanin kesken, tuovan vaurautta, ja sitovan alueelle länsimaisiakin intressejä. Samoin sen katsotaan lisäävän Turkmenistanin potentiaalista itsenäisyyttä Venäjästä ja kykyä saada energiavaroistaan valuuttaa ja normaali markkinahinta. Venäjä pakottaa Keski-Aasian maita toimittamaan energiavaransa Venäjän kautta ja maksaa alihinnan, jos ylipäätään maksaa lainkaan rahassa. Lisäksi hankkeessa on nähty käänne sille "kolonialistiselle" tendenssille, että energiavarat valuisivat köyhästä etelästä pohjoiseen ja länteen.
Maakaasuputket Turkmenistanista, Iranista, Qatarista ja Arabiemiraateista Pakistanin kautta Intiaan täyttäisivät Intian kasvavaa energiapulaa. Pakistanilla ei ole vastaavaa pulaa maakaasusta. Intiassa politiikka kuitenkin tulee taloudellisten intressien tielle, sillä Intia haluaisi pitää Pakistanin ulkona kaikista energiaratkaisuistaan. Se suosisi mieluummin kaasuntuontia Bangladeshista, jota suurvalta-asemasta haaveileva Intia samalla sitoo alusmaakseen. Kiina on Pakistanin perinteinen liittolainen ja investoinut voimakkaasti Gwadarin sataman kehittämiseen; Kiina näkee Gwadarin ainoana tienään Intian valtamerelle.
Venäjä on edistänyt energiapolitiikkansa lomassa siirtomaapolitiikkaa entisen Neuvostoliiton alueella sekä jättiyhtiöiden Gazpromin, Iteran ja Lukoilin että sotilastiedustelu GRU:n avulla. Tulokset eivät aina ole olleet rauhanomaisia. Myös Iran pelaa peliään ja sen turvallisuuspalveluilla on jo huomattava asema sotapäällikkö Ismail Khanin hallitsemassa Länsi-Afganistanin Heratissa, jonka läpi Turkmenistanin maakaasuputkea on suunniteltu vedettäväksi. Heratin jälkeen putki kulkisi Kabulin ja Nangarharin läpi. Putken voimakkain kannattaja tällä alueella, Nangarharin kuvernööri Abdul Qadir, murhattiin Kabulissa 6.7.2002. Pakistanissa voidaan jopa pelätä putken avulla yritettävän irrottaa Balutšistania Pakistanin kontrollista, kaavailla jälleen Pakistanin kahtia hajottavaa Paštunistania (Luoteismaakunnasta ja Balutšistanista), jota Venäjän ja Intian väitetään aika ajoin hyödyntäneen. Vastaavasti putki voisi taloudellisen kehityksen myötä päinvastoin integroida Balutšistania ja paštuja Pakistanin ja Afganistanin valtioihin. Paljon riippuu siitä, mitä sotilaallisia ja konspiratiivisia operaatioita energiapolitiikkaan liittyy.
Shanghain yhteistyöjärjestöllä on paitsi strategisia, myös energiapoliittisia pyrkimyksiä, jotka liittyvät Venäjän ja Kiinan aseman vahvistamiseen keskisessä Euraasiassa varsinkin USA:n ja Turkin kustannuksella. Mukana olevat Keski-Aasian hallitukset hakevat Shanghai-ryhmästä tukea vallassa pysymiselleen ja kamppailulleen oppositioita (niin islamistisia kuin demokraattisiakin) vastaan. Varsinkin Venäjä on ajanut myös Intian ja Iranin mukanaoloa voimakkaasti, mikä viittaisi pyrkimyksiin eristää Pakistan. Kiina sen sijaan on perinteisesti ylläpitänyt vahvempia strategisia suhteita Pakistaniin kuin Intiaan.
Kaasuputkihankkeeseen liittyy oleellisesti lähihistoria. Talibanin valtaannousun alkuaikoina Venäjän Gazprom ja sen turkmenistanilainen haaraosasto Türkmenrosgaz suunnittelivat putken vetämistä Turkmenistanista Pakistaniin Talibanin "vakauttaman" alueen halki. Turkmenistanin johtaja Saparmurat Nijazov teki virallisen aloitteen marraskuussa 1994 ja Gazprom houkutteli mukaan kalifornialaisen Unocal-yhtiön. Mukana oli myös saudiarabialainen Delta Oil, joka oli lähellä sittemmin terrori-iskujen myötä erotettua tiedustelujohtajaa prinssi Turki bin Faisalia, sekä osansa myöhemmin katkerasti menettänyt argentiinalainen Bridas. Venäjän takuumiehenä projektille oli entinen Gazpromin johtaja ja pääministeri Viktor Tšernomyrdin. Samoihin aikoihin Taliban alkoi saada merkittävää aseellista tukea entisiltä kommunistikenraaleilta sekä lasteittain venäläisiä aseita epäsuoria reittejä – entisen KGB:n upseerin ja asekauppiaan Viktor Butin organisaation kautta vuoteen 2001 sekä Turkmenistanin kautta. Uusilla aseillaan Taliban valloitti Heratin ja myöhemmin Kabulinkin.
Gazprom sai Unocalin allekirjoittamaan sopimuksen 13.8.1996. Unocal sai kotimaassaan niin paljon kielteistä huomiota Talibanin tukemisesta, että se vetäytyi hankkeesta vuonna 1998. Syynä oli myös se, että Talibanin takaama "vakaus" paljastui myytiksi kaikkialla muualla paitsi liikkeen "kotikentällä" Kandaharissa. Putken toinen pää ei kuitenkaan kiinnittänyt tiedotusvälineiden huomiota lainkaan eivätkä Gazprom tai Turkmenistanin hallitus saaneet kotimaissaan sen enempää kuin lännessäkään minkäänlaista kielteistä huomiota asian johdosta. Niinpä eri venäläiset turvallisuuspalvelut jatkoivat pitkään vastakkaisten osapuolten aseistamista Afganistanissa. Taustalla olivat myös Venäjän intressit samanaikaisen Tadzikistanin sisällissodan suhteen, josta se halusi eristää tadzikkijohtoisen "Pohjoisen liiton".
Turkmenistanissa Nijazov puolestaan hyllytti henkilökohtaisesti taloudellisesti lupaavamman amerikkalaisten sponsoroiman projektin, joka olisi vienyt Turkmenistanin kaasua Kaspianmeren yli Turkkiin. Turkmenistanin hallinnon yhteydet Talibaniin ja Al-Qaidaan tulivat julkisuuteen alkukeväästä 2002, mikä osaltaan johti KNB:n (Turkmenistanin KGB:n) johtajan Muhammed Nazarovin, puolustusministerin ja sotilastiedustelun johtajan Gurbanduri Begenzevin sekä rajakontrollista vastanneen kenraalimajuri Khosse Reyymovin erottamiseen maaliskuussa 2002, pian USA:n edustajan vierailtua Ashgabatissa.
* * *