main
The Eurasian Politician - November 2002
- Havaintoja Thaimaan ja Burman rajavyöhykkeeltä
Sami Kullberg
Takin maakunta Luoteis-Thaimaassa on luonnonkaunista seutua. Kalkkikivivuorten, monsuunimetsien, vesiputousten ja kansallispuistojen lisäksi alueella vierailijan silmään pistävät lukuisat aseistettujen sotilaiden vartioimat tiesulut ja laajat pakolaisleirit. Syy kahden viimeksi mainitun ilmiön läsnäoloon on yksinkertainen: Burman raja on lähellä.
Burma, jonka nimen maata rautaisella otteella hallitseva sotilasjuntta on muuttanut Myanmariksi, on tällä hetkellä yksi maailman viimeisistä totaalisista diktatuuresta. Juntta, joka ennen tunnettiin nimellä SLORC (State Law and Order Restoration Council), mutta joka taannoin vaihtoi nimensä vähemmän pelottavalta kuulostavaksi SPDC:ksi (State Peace and Development Council), on pitänyt valtaa käsissään maassa vuodesta 1962 lähtien. Opposition toiminta on kielletty, ja oppositiopuolueiden aktiivit päätyvät useimmiten vankilaan, mullan alle tai maanpakoon. Burman vaikutusvaltainen armeija, jota kutsutaan nimellä Tatmandaw, käy epätasaväkistä kamppailua opposition rippeitä ja Burman monien vähemmistökansallisuuksien lukuisia sissiarmeijoita vastaan Kiinasta ja Venäjältä hankitun sotakaluston avulla.
Burmaa on syystä nimitetty maailman suurimmaksi pakkotyöleiriksi. Sotilashallinto toteuttaa erilaisia massiivisia rakennusprojekteja käyttämällä tavallisia burmalaisia pakkotyövoimana. Satoja tuhansia ihmisiä vangitaan vuosittain usein täysin tekaistujen syytteiden perusteella, ja heidät passitetaan suorittamaan rangaistustaan pakkotyöleireille. Leireille joutuvat useimmiten ne, jotka eivät ole osoittaneet riittävää myötämielisyyttä ja yhteistyöhalukkuutta SPDC:n ja armeijan kanssa. Suoranaisia poliittisia vankeja maassa on Amnesty Internationalin arvion (2001) mukaan noin 1800. Olot pakkotyöleireillä ja maan vankiloissa ovat surkeat: Kidutus on tavallista, terveydenhuolto ei toimi ja vankien saama ravinto riittämätöntä, joten vankien kuolleisuus on suuri.
2000-Luvulle tultaessa Tatmandaw on solminut rauhansopimuksen tai ottanut selkävoiton suurimmasta osasta sitä vastaan taistelleista sissiryhmittymistä. Muutamat ryhmät, kuten Shan-kansan SSA (Shan State Army) ja Karen-kansan KNU (Karen National Union) jatkavat yhä toivottomalta näyttävää taistelua. Edellä mainitut sissiliikkeet pitävät hallussaan viidakkoalueita Thaimaan rajan tuntumassa, mikä on johtanut sotatoimien ajoittaiseen leviämiseen Thaimaan puolelle. Thaimaan armeija on toivottanut sissejä jahtaavat Tatmandaw’n joukot tervetulleiksi luodein, mistä on seurannut maiden välien ajoittaista viilenemistä.
Tatmandaw’n väkivaltaa paenneet Karen-siviilit asuttavat kahta suurta pakolaisleiriä Mae Sotin kaupungin lähellä. Leirit eivät näy kartoilla, sillä niitä ei virallisesti ole olemassa. Thaimaa kuuluu nimittäin niihin valtioihin, jotka eivät ole allekirjoittaneet YK:n pakolaissopimusta, jonka mukaan valtio olisi velvoitettu tarjoamaan suojaa pakolaisille. Thaimaan hallinto haluaa taloussyistä säilyttää edes jonkinlaiset välit Burmaa hallitsevan SPDC:n kanssa, joten pakolaisia ei virallisesti oteta vastaan. Käytännössä heidän läsnäolonsa kuitenkin sallitaan, kunhan he pysyvät leireissään.
Koska Thaimaassa ei virallisesti ole burmalaisia pakolaisia, ei myöskään YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ole tervetullut maahan. Jotkin avustusjärjestöt, kuten Lääkärit Ilman Rajoja ja Consortium, toimivat kuitenkin pakolaisleireillä Thaimaan sisäministeriön luvalla.
Mae Sotin lähistön pakolaisleireistä suurempi, 40 000 asukkaan Mae La sijaitsee metsäisten vuorten ympäröimänä Mae Sotin ja Mae Sariangin välisen tien varrella. Näkymä kymmenen vuotta sitten perustettua leiriä ympäröivien bambuaitojen sisäpuolella on yllättävä: Telttarivistöjen ja jäteläjien sijasta maisemaa hallitsevatkin siistit puumökit, joiden välissä kulkee kapeita ja vielä kapeampia teitä. Mae La:n leiri on olemukseltaan hämmästyttävän siisti, mutta sinne on asumusten samankaltaisuuden vuoksi helppo eksyä. Karenit – joista osa on baptistikristittyjä, osa buddhalaisia - kunnioittavat perinteitään, ja värikkäät kansallispuvut kuuluvat katukuvaan. Karenien oma lippu nousevine aurinkoineen on näkyvillä seinillä olevissa julisteissa. Buddhalaistemppelille vievän polun varressa vierailijaa kohtaa Suomesta tuttu näky: Lapset laskevat mäkeä Mae La:ssakin. Siihen ei tarvita lunta, vaan tyhjä EU:lta hätäapuna saatu riisisäkkikin riittää.
Burman puolella rajaa KNU:n karen-sissit, joista monet ovat vasta teini-ikäisiä, piileskelevät viidakkoleireissään. KNU on taistellut itsenäisen Karen-valtion, Kaw Thoo Lein, aikaansaamiseksi jo Burman itsenäistymisestä lähtien – yli 50 vuoden ajan. Karenit taistelivat jo Toisen Maailmansodan aikana brittien puolella japanilaisia miehittäjiä vastaan, ovelat britit kun olivat luvanneet heille oman valtion, kun Burma sodan jälkeen itsenäistyisi. Burma itsenäistyikin vuonna 1948, mutta kareneille annettu lupaus oli tuohon mennessä päässyt unohtumaan. Kareneiden itsenäisyyshalut eivät kuitenkaan ole vuosien saatossa laimenneet, ja vapaustaistelulle antavat tukensa lukuisat ulkomaille paenneet karenit. Sissiarmeija rahoittaa taisteluaan myös kauppaamalla t-paitoja, sekä väittämän mukaan osallistumalla tuottoisaan oopiumin salakuljetukseen.
Mae Sot on noin 100 000 asukkaan kaupunki Pan-Asia –valtatien varrella. Valtatie johtaa viiden kilometrin päässä kaupungista olevaan Burmaan. Se ylittää valtioiden rajana toimivan Moei-joen Ystävyyden Siltana. Joen vastarannalla on Myawaddyn pikkukaupunki, jossa on vielä vähemmän varsinaisia nähtävyyksiä kuin Mae Sotissa. Enemmän tai vähemmän laillinen rajakauppa käy kuitenkin vilkkaana. Rekka-autot ylittävät sillan lastinaan teollisuus- ja ylellisyystuotteita ja tulevat takaisin Thaimaahan mukanaan tiikkiä, jade-esineitä, jalokiviä ja huonekaluja. Myös Burman unikkopeltojen tuottama oopiumi kulkeutuu rajan yli Thaimaahan.
Mae Sot on pullollaan Burmasta tuotua tavaraa, mutta myös rajan enemmän tai vähemmän laillisesti ylittäneitä burmalaisia, jotka tulevat etsimään työtä ja arvokasta ulkomaanvaluuttaa. Kaupungin torilla valtaosa vastaan tulevista ihmisistä on burmalaisia. Kaupungin lukuisat ravintolat, samoin kuin laitakaupungilla sijaitsevat tehtaat, nyrkkipajat ja bordellit käyttävät laittomasti maassa olevia burmalaisia hyväkseen halpatyövoimana. Human Rights Watchin Burma-raportin mukaan perheet myös rahapulassaan myyvät tyttäriään Thaimaan seksiteollisuuden käyttöön.
Thaimaan ja Burman välinen kauppa on lisääntynyt viime vuosina ja uusia raja-asemia on avattu. Ne tosin myös sulkeutuvat usein erilaisten välikohtausten vuoksi. Ystävyyden silta oli suljettuna jonkin aikaa helmikuussa, kun rajajoesta löydetyt yli 20 ammutun karen-siviilin ruumiit aiheuttivat kohua. Tapaus on edelleen selvittämättä. Vallalla olevan teorian mukaan karenit toimivat kausityöläisinä jollakin alueen plantaaseista, ja heidät surmautti plantaasinomistaja, joka työkauden loputtua halusi säästää palkkakustannuksissa. Koko Burman ja Thaimaan välinen raja on tätä kirjoitettaessa jälleen kerran suljettuna Tatmandaw’n hyökättyä SSA-sissiarmeijaa vastaan Thaimaan rajan pinnassa.
Maanpaossa elävien entisten poliittisten vankien perustama järjestö AAPP (Assistance Association for Political Prisoners) pitää päämajaansa Mae Sotissa. Järjestön pyrkimyksenä on auttaa Burmassa vielä vankiloissa olevia ja jo sieltä vapautuneita poliittisia vankeja, sekä tiedottaa ihmisoikeustilanteesta vankiloissa ja Burmassa yleensäkin. Apu vangeille vaihtelee vankilaan lähetettävistä ruokapaketeista vankilasta vapautuneille tarjottavaan psykiatriseen apuun ja kuntoutukseen. Amnesty Internationalin Italian osaston palkitsema järjestön pääsihteeri Bo Kyi vapautui vankilasta vuonna 1998 ja asuu nyt Thaimaassa. Kuten valtaosa muistakin burmalaisista, hän oleskelee maassa laittomasti, ja elää jatkuvan karkoitusuhan varjossa. Hän esittelee vierailijoille järjestön toimitiloihin tehtyä pientä kidutuksesta kertovaa museota vankilassa oppimallaan sujuvalla englannin kielellä. Bo Kyi on itsekin joutunut säännöllisesti kidutuksen uhriksi vankilavuosinaan, ja haluaa levittää tietoa Burman vankiloissa käytössä olevista moninaisista kidutustavoista.
Thaimaan armeijan läsnäoloa ei voi olla havaitsematta Takin maakunnassa. Armeijan, poliisin ja tullin ylläpitämien lukuisien tiesulkujen tarkoituksena on huumeiden salakuljetuksen hillitsemisen lisäksi estää laittomasti maassa oleskelevilta burmalaisilta pääsy syvemmälle Thaimaahan. Armeija vartioi myös pakolaisleirejä. Karenit halutaan pitää aitojen sisäpuolella ja vierailijat ulkopuolella. Poliisi järjestää kuukausittain pidätyskampanjoita Mae Sotissa. Kaupungin vankila on pullollaan laittomasta maassa oleskelusta kiinni jääneitä burmalaisia, joita kuljetetaan säännöllisin väliajoin vankiautokyydillä takaisin rajan yli. Rajan toisella puolella SPDC:n urkkijat päivystävät valppaina. Karkoitukselta voi toki välttyä, jos maksaa poliisille riittävät lahjukset. Esimerkiksi hinta 14-vuotiaan lapsen vapauttamiselle liikkui helmikuussa 600 bahtin tienoilla.
Turismi on Thaimaalle elintärkeä tulonlähde. Maassa käy vuosittain 10 miljoonaa matkailijaa, ja yhä useammat itsenäiset matkailijat virtaavat syrjäiseen Takin maakuntaankin. Lonely Planetin kaltaiset matkaoppaat houkuttelevat matkailijoita Mae Sotiin antamalla kaupungista kuvan villinä rajaseutuna salakuljettajineen, huumeparoneineen ja käsittämättömän halpoine hintoineen. Kaupungista käsin on myös kätevä vierailla Burman puolella Myawaddyssa vaikkapa hankkimassa uuden 30 päivän Thaimaassa oleskeluun oikeuttavan leiman. Samalla pääsee tutustumaan viehättäviin propagandatauluihin, Myanmar-olueen, sekä vähintään muutamaan sotilashallinnon kätyriin, jotka vahtivat, ettei matkailija tee tai puhu mitään sopimatonta paikallisväestön nähden.
Myös Burman hallinto on havahtunut matkailijoiden määrän kasvuun, ja haluaa osansa matkailijoiden Kaakkois-Aasiaan tuomista tuloista. Maa on viime aikoina avautunut matkailulle, julistettiinpa vuosi 1996 SPDC:n toimesta "Vieraile Myanmarissa" –vuodeksi. Burmassa vieraileva matkailija joutuu maahan tullessaan maksamaan huomattavan viisumimaksun, sekä vaihtamaan rahansa niinsanottuihin turistidollareihin, jotka ovat käypää valuuttaa matkailupalveluita ja matkamuistoja ostettaessa, ja pitävät matkailusta saatavan ulkomaanvaluutan mukavasti sotilashallinnon hanskassa. Thaimaasta käsin lähimpiin rajakaupunkeihin tutustuva matkailija tosin voi maksaa kaikean Thaimaan bahteilla, jotka ovat halutumpaa valuuttaa kuin maan oma inflaation kurimuksessa pyristelevä rahayksikkö kyat.
Nykyisin itsenäiset matkailijat etsivät yhä uusia kohteita, jotka eivät vielä ole "massamatkailun pilaamia". Kaakkois-Aasiassa eksoottiset Laos ja Kambodzha ovat olleet avoinna matkailijoille jo jonkin aikaa. Uutuuden viehätyksen karistuessa reppumatkailijoiden trenditietoinen etujoukko etsii uutta kohdetta, jossa vain harva on uskaltautunut käymään. Burma on - ainakin alan matkaoppaiden mukaan – juuri tällainen matkakohde. Kuitenkin tiedossa on, että matkailijoiden maahan tuoma raha auttaa Myanmarin diktatorista hallintoa pysymään taloudellisesti jaloillaan ja vallan kahvassa. Tulisiko matkailijan siis vierailla Burmassa laisinkaan? Kun kysymyksen esittää Bo Kyille, vastaus on suora: Ei pitäisi. Parhaiten tavallisia burmalaisia voi AAPP:n mukaan auttaa boikotoimalla Burmaa matkailumaana ja ulkomailla myytäviä burmalaisia tuotteita, painostamalla Burman kanssa kauppaa käyviä yrityksiä ja hallituksia, toimimalla ihmisoikeuksien edistämisen puolesta, tukemalla niiden edistämisen puolesta kamppailevia järjestöjä, sekä levittämällä tietoa Burman tilanteesta.
Sami Kullberg
Assistance Association for Political Prisoners (Burma): aappb@cscoms.com