Miten pikkiriikkisellä (Väinö painoi noin 700g) kanilla saattoikin olla niin iso ego ja persoona.. Vaikka kaikki kanit ovat minulle rakkaita, niin Väinö on kyllä ollut persoonista se suurin. Tietysti se, että se on ainoa kani, joka on elänyt alkuajan ilman lajitoveria, on voinut vaikuttaa asiaan.

Hankin Väinön asuessani vielä kotona, salaa vanhemmilta. Itse ostos oli kyllä harkittu, samoin kuin siitä kertomatta jättäminenkin. Tosin tässä vaiheessa olin jo täysi-ikäinen enkä tällaista toimintaa siis mitenkään kannata. ;-) Tiesin kuitenkin, että vanhempani pitävät eläimistä, mutta marsun lopetuksen jälkeen äitini oli sitä mieltä, että uutta eläintä ei meidän taloon tule. Tuli kuitenkin. Äiti tiesi asiasta vähän aiemmin, isä vasta siinä vaiheessa, kun häkki ilmaantui huoneeseeni. "Ja minä en sitä sitten ruoki enkä hoida" oli äitini kommentti asiaan.. Miten sitten kävikään.. ;-)

Väinö tuli ja valloitti.. Parin päivän päästä todistin ikkunan takana näkyä, kun äitini kyykkii häkin edessä ja syöttää Väinölle salaattia. Siitä muutama päivä, niin isä esittelee ikkunan takana jollekin työkaverilleen, että "tuollainen meillä nyt on". Nimihän tuli tietysti tuolloin paljon soineesta J. Karjalaisen biisistä ja Väinö olikin hyvin tietoinen nimestään. Kappaleen soidessa se nousi takajaloilleen tähyämään, että kuka ihme häntä oikeen kutsuu!

Väinöllä oli paljon omia pikku juttujaan, jotka pistää hymyilemään vielä tänäkin päivänä. Yksi oli minun jalassa olevat valkoiset sukat. Ne saivat Väinön sekoamaan. Niitä kosiskeltiin ja kosiskeltiin. Kurnutus kävi ja pupu pyöri kahdeksikkoa jalkojen ympäri. Jossain vaiheessa tosin tuo pelkkä pyöriminen ei enää riittänyt, vaan niitä alettiin myös merkkaamaan. :-P Se ei sitten enää kovin mukavaa ollutkaan, kun puhtaat sukat sai aina päivän aluksi heittää pyykkiin. Mutta mustat sukat! Ne ei olleet ollenkaan kivoja. Niitä ei kurnutettu eikä kosiskelu, niille muristiin ja niihin verhottuihin jalkoihin hyökättiin kiinni. Saman koki myös kaikki miespuoleisten henkilöiden kintut sukan väristä riippumatta.

Toinen jalkoihin liittyvä tapa oli villasukilla "höykytys". Minulla oli aamulla sängystä noustessa tapana pukea jalkaan villasukat. Väinö juoksi heti sängyn viereen, kellahti selälleen jalkojen väliin ja sitten niillä villasukilla piti "möyhiä" kylkiä.

Pakkomielle oli myös sähköjohtoihin.. Ja koko sopasta saan kyllä syyttää vain itseäni. Väinö ei näyttänyt ollenkaan kiinnostuneen johdoista, joten ne sitten jäikin aika vajavaisesti suojattua, kuten myöhemmin tuli todettua. Ensin lakkasi puhelin toimimasta. Vaihdoin puhelimen toiseen, kunnes sekin lakkasi seuraava päivänä toimimasta.. Se kiinnostus alkoi sitten kertaheitolla kunnolla! Kaikki huoneen johdot oli enemmän tai vähemmän poikki. Samoin olkkarin videot ja telkku oli kärsinyt pientä vahinkoa.. Väinön ei tarvinnut kuin nähdä johto, niin se juoksi ja nappas hampailla kiinni.. Tämän sai huomata myös johtoja vaihtamaan tullut henkilö. Kolvistakin katkesi johto.. Onneksi mitään ei sattunut ja tämän jälkeen johdot oli suojattu tai muuten vahdituissa paikoissa. Tosin Väinö tiesi tarkkaan, kuka tietää, mihin hänen on lupa mennä ja käytti tätä tietoa hyväkseen loistavasti..

Erikoispravuurina Väinöllä oli vieraiden häätö "hänen huoneestaan": sängyn alta muristen (!) jalkaan kynsillä kiinni. Noloa kyllä alle kilon painoisena hyökkäys sai aikaan yleensä vain naurua. Toisaalta se oli myös melkoinen linssilude, ensimmäisenä vastanottamassa vieraita ja eritoten kehuja (kunhan eivät eksyneet hänen valtakuntaansa :-). Tosin ihan kaikista ihmistä Väinö ei pitänyt, vaikka he eivät ikinä olleet sille mitään pahaa tehneetkään. Erään ihmisen saapuessa kylään Väinö meni aina häkkissä olevaan mökkiinsä sisälle ja vuorasi vielä oviluukun umpeen mökin sisällä olevalla pyyhkeellä.. Kerjääminen onnistui myös varsin hyvin ja jääkaapin paikkakin tuli selville. Eräänlaisen numeron Väinö kehitti huoneestani karkaamisesta. Kun ovi oli auki, se vaani jossain nurkassa tai sängyn alla. Juuri ennen kuin ovi menee kiinni (siis ovi ei ollut painava eikä se mennyt täysin kiinni), Väinö kaahasi huoneen poikki ja livahti oven raosta ja paineli olohuoneeseen.

Ulkoilu ei ollut ollenkaan Väinön mieleen. Siellähän likastuu jalat. Aina piti löytää joku kävelyväylä, nurmikolla se ei viihtynyt ollenkaan. Sen jälkeen seuraava tavoite oli ulko-oven löytäminen (siinä auttoi huomattavasti, jos joku kulki siitä ja Väinö kuuli äänen), missä sitten passailtiin niin kauan, että joku avasi oven ja se pääsi olkkarin matolle makaileen..

Jotenkin kaikki siinä pupussa oli äärimmillään. Myös spurtit. Olkkarin vieressä oli iso matto, jonka päällä pyöreä pöytä ja 5 tuolia, joissa vähintään 2 pinnat jaloissa. Harmittaa, ettei sitä kaahailua tullut ikinä videoitua. Kani painoi tuhatta ja sataa siellä tuolien ja pinnojen välissä. Vauhti oli aivan järjetön, ihme ettei ikinä mitään sattunut. Väinö teki myös joskus aika harkitsemattomia ilohyppyjä. Kerran sain seurata vierestä, kun pupu täysin paikaltaan hyppää häkin vieressä ilmaan ja päätyy suoraan sivulla olleen häkin katolle. Siellä sitten herra nökötti paikallaan paniikissa, kun eihän siinä pinnojen päällä pysty liikkumaan. Ihmetystä aiheutti myös se, miten se oli päässyt kirjahyllyn toiseksi ylimmälle hyllylle.. Siellä se nimittäin istui valokuvien keskellä kerran, kun tulin kotiin.

Lopulta tuo kosiskelu alkoi olla jo Väinölle vaarallista, koska se oli koko ajan jaloissa kiinni ja muuttokin oli lähellä, joten oli aika hankkia Väinölle ihan oikean näköistä ja kokoista tyttöseuraa. Väinö siis kastroitiin, mikä kyllä taisi jäädä yrityksistä päätellen herralta itseltään huomaamatta. Tuo jalkojen kosiskelu ja samoin ikävä kyllä se villasukissa möyriminen jäi sinne leikkaussaliin.. Uutena tulikin sitten tapettien repiminen. Väinö repi tapettia ja minä ja äiti yritettiin saada niitä liimattua takaisin seinään. Ei onnistunut kovin hyvin ja tapetit menikin uusiksi, kun muutin pois.

Itse kastraatiossa ukko sitten osoittikin taas jääräpäisyyttään ja aiheutti minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja harmaita hiuksia. Olin läsnä siihen asti, kunnes pupu "taintui". Tai niin ainakin luultiin. Arvioitu aika venyi ja venyi ja minä odotin odotushuoneessa. Odotin ja odotin. Ehdin katua jo 100 kertaa koko toimenpiteeseen tuloa ja pelkäsin pahinta. Mutta sieltähän se unta pollaan vetävä kani sitten tuotiinkin. Kuulemma ei ollut meinannut nukahtaa millään. Aina oli vaan pää noussut. No, lopulta sitä unta sitten riittikin. Seuraava huoli ja muutama harmaa hius tuli siitä, kun odotettiin heräämistä. Mikä tuntui sekin kestävän ja kestävän..

Väinö ymmärsi hyvin monien sanojen merkityksen. Tosin pitihän sitä aina välillä kokeilla, että KUINKA tosissaan minä olen.. Selvästi opittuja olivat mm. sanat ei, häkkiin sekä hae Estella. Jälkimmäisessä Väinö kävi tuuppasemassa Estellaa takapuolesta. :-)

Väinö valloitti monen ihmisen sydämen, näiden iästä riippumatta. Saipa se joskus oikein "ihailijapostiakin". Voi olla, että postinkantaja saattoi miettiä muutaman kerran, että kukahan on tämä taloon muuttanut Väinö Auvinen, joka saa kirjeitä.

Koko ikänsä Väinöllä oli jos jonkinlaista ongelmaa terveyden kanssa. Silmätulehduksia, suolistovaivoja. Monet kerrat ajattelin, että nytkö se sitten ei enää jaksa taistella. Mutta monesta se toipui. Ikinä ei minua purrut, nuoli vain kättä. Väinö käyköön myös esimerkkinä siitä, miten kanin hinta voi olla hyvin pieni osa siitä, mitä voi eläinlääkärikuluihin mennä. Jos rahat oli opiskeluaikanakin vähissä, niin kanien ruoka tai terveys ei ollut ikinä se, mistä pihistelin. Itse sitten saatoinkin syödä 2-3 kertaa päivässä kaurahiutaleita. Laskin kerran Väinön eläinlääkärikulut: 3538mk. Kaikkia kuitteja ei edes taida olla tallella. Noista viimeisen ja turhauttavimman kuukauden osuus on todella suuri. Onneksi vanhemmat lainasivat siinä vaiheessa, kun omat rahat loppuivat. Pasteurella sitten lopulta otti voiton, osaksi väärien diagnoosien ("paras" oli ehkä b-vitamiinin puutos, tämä diagnoosi muuten maksoi päivystävällä jonkun 480mk) ja suoranaisten hoitovirheiden takia. Se, jos mikä osoitti, kuinka tärkeää on löytää uudella asuinpaikkakunnalla oikeasti kaneista tietävä eläinlääkäri. Yhtään euroa tai markkaa en kadu, vain sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos olisin päätynyt viimeiseen paikkaan ensimmäisenä. Lopulta pitkän ja raskaan kuukauden jälkeen tein päätöksen lopettaa hoitojen yrittämiset. Väinön loikkiminen päättyi arvokkaasti 16.2.2001 Palokassa Keski-Suomen Eläinklinikalla. Viimeiseen asti poika nuoli sylissäni kättäni.. "Alla omenapuun ei voi olla kukaan muu, siellä siellä se Väinö on". Tosin tuhkana ja tällä hetkellä Estella vieressään.