Olen aina ollut sitä mieltä, että ostan kanin kasvattajalta, joka tuntee vastuunsa. Eläinkaupassa säälimieni eläinten tilalle tulee kuitenkin aina uusi myytävä. Ja kuinkas sitä kävikään. Eläinkaupastahan se Iida tuli ja nimenomaan siksi, että kävi yksin häkissä nyhjöttävää pupupoikasta sääli. (Olin kyllä jo ajatellut toisen kanin ostamista ja kysellytkin, mutta Estellalla sopivaa paria vain ei ollut tarjolla.) Tosin Iida oli jo varattu, sitä oltiin tulossa seuraavana päivänä noutamaan, mutta laitoin itseni "varasijalle". Ja varaajahan ei Iida ikinä hakenut, joten Iida muutti minulle. Samalla luultavasti muutti hilsepunkkikin. Ensimmäisenä käytin Iidaa eläinlääkärillä, koska niskassa oli karvaton läntti..

Iida oli pienenä varsinainen vilperi, joka rassasi välillä kaahailuillaan vanhan mamman hermoja. Ensimmäiset pari kuukautta ne asuivatkin samassa häkissä ja tulivat hyvin toimeen, mutta lopulta parí oli erotettava toisistaan.

Jos Estellakin oli itsepäinen, niin kyllä Iida oli itsepäisyyden kuningatar. Se oli myös todella utelias ja rohkea. Kaikkea piti käydä ihmettelemässä ja tutkimassa. Vieraissakin paikoissa ja ulkona Iida kävi hyvin nopeasti tutkimassa ja pomppimassa eri paikat läpi. Ja korvia ei ollut.. Ainakaan silloin, kun minä kielsin jotain.

Lempipaikka spurttien vetämiseen oli sänky. Tosin vanhetessa selkästi tuo into kaahailuun vähentyi. Iida tykkäsi myös nyhjätä ja tunkea itseään joka paikkaan, esim. sohvalla tyynyjen väliin. Ikävä kyllä se myös halusi laajentaa näitä onkaloita.. Myös tuolilta lattialle roikkumaan viritetty vanha päiväpeitto oli kiva juttu, sen alla jaksaa puuhata koko illan.

Kun Estellasta aika jätti, ajattelin taas ensin katsella, miten Iida sopeutuu enkä hankkia toista kania. Pidin Iidaa vapaana myös öisin, mutta ei siitä mitään tullut. Yritäpä siinä nukkua, kun kani kaahaa päällä ja käy nypläämässä hiuksia jne. Ja vaikka mitä barrikaadeja rakensin, niin jollain tavalla se sänkyyn pääsi. Ja niinpä sitten pikku Patrick muutti meille.. Voi poikaparkaa, Iidalla nimittäin oli tuo pomottaminen aika hyvin hallussa.

Patrickin ilmaantumisen jälkeen Iida alkoi kehittää valeraskauksia. Niitä sitten riittikin, useita per vuosi. Toisaalta se oli aika huvittavaakin seurata, miten tosissaan se ahkeroi. Hätä on suuri, pesä puuttuu!! Omistajalle vain todella stressaavaa, kun eläin ei syö eikä juo ja suu pursuaa karvoja.. Sterilisaatio oli joskus harkinnassa, mutta leikkausriskit pelottivat liikaa.

Iida vanheni ja vanheni, mutta ainoa näkyvä vanhuuden oire oli kaihi molemmissa silmissä. Vanhoille päiville osui vielä muutto uuteen paikkaan, mutta Iidalle oli merkitystä vain rutiinien säilymisellä ja iltaporkkanalla. Viimeiseen päivään asti se mm. hyppäsi kevyesti sängylle.

Minulla oli tapana vitsailla, että Iida on löytänyt nuoruuden lähteen ja elää ikuisesti. Yhtenä päivänä se kaikki kuitenkin päättyi, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Iida nukkui pois niin kuin vanhalle ystävälleni olin toivonutkin. Marraskuisena maanantaiaamuna olin lähdössä töihin, kun ulko-ovella kuulin kanien huoneesta outoa ääntä. Vielä pari minuuttia aiemmin aamuherkkuja kerjännyt vanhus haukkoi lattialla henkeä. Ehdin ottaa Iidan syliini, mihin se nukahti pari minuuttia myöhemmin. Pate hyvästeli Iidan nuolemalla sen naaman vielä kerran. Näin päättyi myos niiden 9,5 vuotta kestänyt yhteiselo. Iida oli iso osa aikuisiän elämääni ja mukana niin sen iloissa kuin suruissakin.