Valkoinen Ruusu

          - saksalaisopiskelijat natsismia vastaan

          © Panu Moilanen 1996.

          Sotaelokuvissa saksalaiset kuvataan lähes poikkeuksetta juutalaisia lahtaaviksi ja synagogia polttaviksi pedoiksi, jotka eivät koskaan kyseenalaista kansallissosialistisia oppeja. Vastarinta - passiivinen tai aktiivinen - oli Saksassa kuitenkin suhteellisen yleistä, vaikka toisinajattelijat vaiennettiinkin tehokkaasti. Yksi kuuluisimmista vastarintaryhmistä oli müncheniläisten korkeakouluopiskelijoiden perustama "Valkoinen Ruusu", jonka keskeisimpiä jäseniä olivat 24-vuotias Hans ja 21- vuotias Sophie Scholl.

          Sophie ja Hans viettivät lapsuutensa Forchtenbergin pikkukaupungissa, jossa heidän isänsä Robert Scholl oli pormestarina. Vuonna 1930 Schollin perhe muutti Ludwigsburgiin, sillä Robert Schollia, jota Forchtenbergissä oli jo pitkään pidetty omituisena, ehkä vaarallisenakin, ei enää valittu pormestariksi. Ludwigsburgissa Schollit asuivat kuitenkin vain pari vuotta, ja vuonna 1932 he muuttivat Tonavan rannalla sijaitsevaan, Albert Einsteinin syntymäkaupunkina tunnettuun Ulmiin, josta tuli Hansin ja Sophien viimeinen varsinainen kotikaupunki.

          Hans SchollSophie Scholl

          Hans ja Sophie Scholl

          Elämää hakaristin varjossa

          Tammikuussa 1933 Adolf Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri. Robert Scholl koki natsien valtaantulon jollain tavoin uhkaavana, vaikka Hitleriä yleisesti pidettiinkin laman nujertaman Saksan viimeisenä toivona. Hänen pelkonsa osoittautuivatkin aiheellisiksi: muutamassa kuukaudessa Hitler tuhosi koko Weimarin tasavallan demokraattisen hallintojärjestelmän vedoten Saksaa vasemmiston taholta muka uhanneeseen vaaraan.

          Keväällä 1933 Hans ja Sophie liittyivät isänsä pettymykseksi kansallissosialistien nuorisojärjestöön, natsismin alkeiskouluksi sanottuun Hitlerjugendiin, jossa varsinkin poikien ryhmät olivat selkeän sotilaallisesti organisoituja. Hans osallistui toimintaan aktiivisesti mutta Sophien mielestä suuri osa siitä oli täysin järjetöntä kuten lipun tervehtimistä ja marssimista epämukavissa univormuissa. Lisäksi hän ei ymmärtänyt, mikseivät hänen juutalaiset ystävänsä saaneet kuulua järjestöön.

          Hansin suhtautuminen kansallissosialismiin alkoi muuttua vuonna 1936 hänen osallistuttuaan Nürnbergin puoluepäiville. Nürnbergistä palattuaan Hans oli täysin eri ihminen kuin sinne lähtiessään: väsynyt, masentunut ja hiljainen. Hänen kovasti odottamiensa puoluepäivien aikana ei ollut tarjoutunut mahdollisuutta järkevään keskusteluun muiden nuorten kanssa, vaan kaikki aika oli mennyt yhjänpäiväiseen jaaritteluun ja äkseeraukseen.

          Nürnbergin pettymyksen jälkeen Hans kiinnostui Deutsche Jungenschaft vom 1.11. -nimiseen nuorisojärjestön toiminnasta. Vuonna 1929 perustettu järjestö oli kaksikymmentälukulaisen avoin, ja sen jäsenet olivat kiinnostuneita uusista kulttuureista, kirjallisuudesta ja luonnosta. D.j.1.11. oli kielletty heti Hitlerin valtaantulon jälkeen, sillä natsit eivät suvainneet Hitlerjugendin ja sen sisarjärjestöjen ohella mitään muita itsenäisiä nuorisojärjestöjä. Sophie ei kuulunut järjestöön, sillä siihen pääsivät jäseniksi vain yli 12-vuotiaat pojat.

          D.j.1.11.:n toiminta ei jäänyt huomaamatta salaiselta poliisilta, Gestapolta, joka teki syksyllä 1937 kaikkialla Saksassa ratsioita järjestön toiminnan lopettamiseksi. Neljä Schollin perheen viidestä lapsesta pidätettiin marraskuussa. Heidät kuljetettiin lumituiskussa avoimella kuorma-auton lavalla Stuttgartiin, jossa Sophie, jota oli luultu pojaksi, vapautettiin lähes välittömästi. Muut olivat pidätettyinä kahdeksan päivää lukuun ottamatta asevelvollisuuttaan suorittamassa ollutta Hansia, jota pidettiin vangittuna lähes viisi viikkoa. Pidätyksensä jälkeen Schollin sisarukset tekivät lopullisesti pesäeron kansallissosialismista.

          Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökätessä Puolaan syyskuun alussa 1939. Muutamaa kuukautta myöhemmin, maaliskuussa 1940, Sophie kirjoitti ylioppilaaksi. Sota vei Saksalta suurimman osan sen kipeästi tarvitsemasta työvoimasta, ja niinpä olikin määrätty, että kaikkien uusien ylioppilaiden tuli suorittaa puolen vuoden työpalvelus ennen kuin he saattoivat jatkaa opintojaan. Tämä koski myös Sophieta, joka olisi kaikkein mieluiten halunnut heti aloittaa biologian ja filosofian opintonsa Münchenin yliopistossa.

          Välttääkseen työpalveluksen Sophie päätti opiskella lastenhoitajaksi. Vuoden kestäneiden opintojen jälkeen hänelle selvisi, ettei niillä voisi korvata työpalvelusta, joka sitten alkoikin heti lastenhoitajakoulutuksen päätyttyä. Työpalveluksen aikana säädettiin vielä uudesta puolen vuoden sotatyöpalveluksesta, jonka Sophiekin joutui suorittamaan.

          Valkoinen Ruusu saa alkunsa

          Maaliskuun lopussa 1942 sotatyöpalveluskin oli ohi, ja Sophie palasi Ulmiin. Viimeiseksi jääneenä syntymäpäivänään 9. toukokuuta hän matkusti junalla Müncheniin aloittaakseen yliopisto- opintonsa. Asemalla häntä oli vastassa Münchenissä lääketiedettä opiskellut Hans, joka lupasi illalla esitellä Sophien ystävilleen. Hans kuului ns. opiskelijakomppaniaan, jonka jäsenet saattoivat opiskella normaalisti. He kuuluivat kuitenkin Wehrmachtiin, ja loma-aikoina opiskelijakomppanian jäsenet komennettiinkin rintamalle.

          Hansin lähimmät ystävät, joihin Sophie illalla tutustui, olivat Christoph Probst, Alexander Schmorell ja Willi Graf, jotka kaikki opiskelivat Hansin tavoin lääketiedettä. Ilta kului rattoisasti runoja lukien, keskustellen ja Sophien mukanaan tuomista herkuista nauttien. Sen aikana myös selvisi, ettei kukaan nuorista voinut ymmärtää, miksi saksalaiset vain katsoivat sivusta natsien harjoittamaa terroria ja järjetöntä sodankäyntiä ryhtymättä vastarintaan.

          Willi GrafChristoph ProbstAlexander Schmorell

          Willi Graf, Christof Probst ja Alexander Schmorell

          Valkoinen Ruusu puhkeaa kukkaan

          Kuusi viikkoa Sophien Müncheniin saapumisen jälkeen yliopistolla jaettiin natsihallintoa vastustaneita lentolehtisiä. Sophie oli innoissaan: vihdoinkin joku oli uskaltanut! Sophien luettua lentolehtisen tarkemmin sen teksti alkoi tuntua hänestä tutulta - hän ei vain keksinyt, mistä hän sen tunsi.

          Sophie kiiruhti Hansin asunnolle kertoakseen tälle suuren uutisensa. Hans ei kuitenkaan ollut kotona, joten Sophie jäi odottamaan. Odottaessaan hän selaili pöydällä ollutta kirjaa, josta oli merkitty joitakin kohtia. Nekin tuntuivat Sophiesta tutuilta. Silloin hän muisti: nuo samat lauseet olivat siinä lentolehtisessä, jonka hän oli ottanut mukaansa yliopistolta. Sophie tajusi, että Hansilla täytyi olla jotain tekemistä lentolehtisten kanssa. Hän järkyttyi: miksei Hans jättänyt tuollaista toimintaa joillekin muille - joillekin, joilla oli tällaisesta enemmän kokemusta.

          Hansin palattua Sophie kysyi häneltä, tiesikö Hans jotain lentolehtisistä. Hans myönsi tietävänsä, ja Sophie totesi Hansille haluavansa mukaan toimintaan, mihin Hans vastahakoisesti suostuikin. Tämän jälkeen müncheniläisten postilaatikoihin ilmestyi lyhyen ajan sisällä vielä kolme uutta lentolehtistä, joissa kaikissa oli sama otsikko kuin ensimmäisessäkin: "Valkoisen Ruusun lentolehtisiä".

          Silmät avautuvat lopullisesti

          Hiukan ennen lukukauden loppua opiskelijakomppaniaan kuuluville lääketieteen opiskelijoille ilmoitettiin, että heidät siirrettäisiin lääkintätehtäviin Venäjälle, jonne Saksa oli hyökännyt edellisenä kesänä. Viimeisenä iltana ennen komppanian lähtöä ystävykset kokoontuivat erään rintamalla olleen arkkitehdin tyhjilleen jääneeseen ateljeehen keskustelemaan mahdollisuuksista jatkaa toimintaa Venäjältä paluun jälkeen. Vastarintaa päätettiin jatkaa ja Valkoisen Ruusun organisaatiota laajentaa: kaikkien tuli miettiä, ketkä heidän ystävistään olisivat riittävän luotettavia mukaan otettaviksi.

          Seuraavana päivänä nuorukaiset Christoph Probstia lukuunottamatta lähtivät Venäjälle. Münchenistä oli tullut Sophielle autio ja vieras: hän pakkasi tavaransa ja matkusti kotiinsa, joka sekin oli normaalia tyhjempi: hänen nuorin veljensä Werner oli Hansin tavoin Venäjällä ja hänen isänsä oli tuomittu neljäksi kuukaudeksi vankeuteen maanpetoksellisesta toiminnasta tämän todettua sihteerilleen Saksan jo hävinneen sodan ja venäläisten pian istuvan Berliinin hallintorakennuksissa.

          Kotona Sophie sai kuulla jotain järkyttävää, kun hän tapasi äitinsä ystävän, joka työskenteli läheisessä lastensairaalassa. Tämä kertoi SS:n jo jonkin aikaa hakeneen sairaalasta toivottomina tapauksina pidettyjä lapsia ja surmanneen heidät kaasulla. Myös Hans sai sotaretkensä aikana tutustua kansallissosialistisen valtion julmuuteen. Matkalla Venäjälle hän näki eräällä puolalaisella asemalla langanlaihoja juutalaisnaisia hakkaamassa rautahakuilla kiviä. Vähän kauempana hän näki vanhuksia, joita vietiin aseistettujen SS-miesten vartioimina pakkotyöhön. Hansin valtasi vastustamaton halu auttaa noita ihmisiä: hän hyppäsi junasta ja ojensi eräälle pakkotyöhön matkalla olleista vanhuksista kiintiösavukkeensa. Yhdelle naisista hän antoi "rautaisannoksensa": suklaata, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Perillä Venäjällä Hans kuuli ihmisten orjuuttamisesta ja siitä, kuinka saksalaiset joukkoteloituksissa surutta surmasivat tuhansittain viattomia ihmisiä.

          Toiminta jatkuu ja laajenee

          Hansin ja kumppaneiden sotaretki Venäjälle oli ohi lokakuussa 1942, jolloin myös Sophie palasi Müncheniin - hän oli joutunut työskentelemään kaksi kuukautta sotateollisuuden palveluksessa, sillä orjatyövoiman valtavasta määrästä huolimatta Saksassa vallitsi huutava työvoimapula.

          Kaikki olivat entistä vakuuttuneempia vastarinnan välttämättömyydestä. Poikien uskoa vahvistivat Venäjän kokemukset, ja Sophieta kuvotti viattomien lasten surmaaminen. Lisäksi Sophie oli kahden työkuukautensa aikana tutustunut moniin sotavankeihin ja huomannut heidän ajattelevan monista asioista lähes samoin kuin hän itse.

          Loppuvuoden 1942 aikana ryhmä keskittyi lähinnä toimintansa laajentamiseen ja rahan keräämiseen. Kurt Huber, yliopiston filosofian professori, tuli mukaan toimintaan, ja ryhmä solmi yhteyksiä Italian vastarintaliikkeeseen ja muihin saksalaisiin vastarintaryhmiin. Valkoisen Ruusun lentolehtisiä alettiin myös kuljettaa muihin Etelä- Saksan suuriin kaupunkeihin, mm. Freiburgiin, Stuttgartiin ja Karlsruheen.

          Viimeinen lentolehtinen

          Saksan sotaonni itärintamalla kääntyi Stalingradissa helmikuun alussa 1943. Eräänä päivänä Stalingradin tappion jälkeen Sophie meni käymään Hansin asunnolla ja havaitsi sen tyhjäksi. Sophie jäi odottamaan veljeään ja nukahti. Muutamaa tuntia myöhemmin Hansin palatessa Alexander Schmorellin ja Willi Graffin kanssa hän heräsi. Hans kertoi, että heillä olisi Sophielle yllätys: "Jos kuljet huomenaamuna pitkin Ludwigsstraßea, näet jotain hienoa."

          Seuraavana aamuna Sophie kiersi yliopistolle Ludwigsstraßen kautta ja näki vähän väliä suurin, mustin kirjaimin kirjoitetun iskulauseen "Nieder mit Hitler!" (Alas Hitler!) Yliopistolle saavuttuaan hän huomasi sen pääsisäänkäynnin yläpuolelle kirjoitetun samalla tavalla "Freiheit!" (Vapaus!).

          Pian tämän jälkeen, 18.2.1943, ilmestyi Valkoisen Ruusun viimeiseksi jäänyt, erityisesti opiskelijoille suunnattu lentolehtinen, jossa arvosteltiin jyrkästi Hitlerin Stalingradin tragediaan johtaneita päätöksiä. "Miestemme Stalingradissa kärsimä tappio on musertanut kansamme. Ensimmäisen maailmansodan korpraalin nerokas strategia on mielettömällä ja vastuuttomalla tavalla syössyt kolmesataakolmekymmenätuhatta saksalaista miestä kuolemaan ja kadotukseen. Johtajamme, kiitämme Sinua!" (Valkoisen Ruusun viimeisestä lentolehtisestä.)

          Vaikka Sophie olikin edellisenä yönä nähnyt unen, jossa Gestapo pidätti heidät molemmat, päättivät Hans ja Sophie itse jakaa lentolehtistä yliopistolla.

          Luentojen aikana he jakoivat lentolehtisiä luentosalien ovien eteen ja heittivät loput ylimmästä kerroksesta alas sisääntulohalliin luullen, ettei kukaan nähnyt heitä. Yliopiston vahtimestari Jakob Schmid oli kuitenkin valppaana: hän otti Hansin ja Sophien kiinni ja luovutti heidät Gestapolle.

          Hansin ja Sophien pidätystä seuranneena päivänä myös Innsbruckissa opiskelijakomppanian harjoituksissa ollut Christoph Probst joutui Gestapon käsiin, sillä Hansilta löydettiin hänen käsin kirjoittamansa luonnos lentolehtiseksi. Christoph Probst oli ryhmän jäsenistä ainoa, jolla oli lapsia, ja hänet olikin tästä syystä aiottu jättää toiminnan ulkopuolelle. Kun hänet pidätettiin, hänen vaimonsa oli juuri saanut heidän kolmannen lapsensa, jota Christoph Probst ei ehtinyt koskaan nähdä.

          Kaikki kolme vietiin Gestapon Münchenin päämajaan Wittelsbacherin palatsiin, jossa heitä kuulusteltiin neljän vuorokauden ajan. Jossain vaiheessa kuulusteluja he tajusivat, että heidän olisi enää turha kieltää osuuttaan lentolehtisten levittämiseen, vaan tärkeintä olisi suojella muita ryhmän jäseniä.

          Valkoinen Ruusu kuihtuu

          Oikeudenkäynti kolmikkoa vastaan alkoi maanantaina 22. helmikuuta 1943. Oikeuden puheenjohtajana toimi kostonhimoinen kansantuomioistuimen puheenjohtaja, vartavasten Müncheniin lennätetty Roland Freisler, joka sai myöhemmin liikanimen pyöveli, sillä hänellä ei juuri ollut tapana todeta syytettyjä syyttömiksi tai käyttää rangaistuksena vankeustuomioita.

          Schollin sisarusten vanhemmat saivat tietää lastensa pidätyksestä sen jälkeisenä perjantaina. Maanantaiaamuna he matkustivat Müncheniin osallistuakseen oikeudenkäyntiin, jota seuraamaan päästettiin kuitenkin vain ne, joilla oli kulkulupa. Etuoikeutetut olivat lähinnä puoluejohtajia, joiden mielestä kutsu tähän paljon huomiota herättäneen tapauksen oikeudenkäyntiin oli jonkinlainen kunnianosoitus. Schollin pariskunnan onnistui kuitenkin ujuttautua oikeussaliin, jossa Robert Scholl yritti puolustaa lapsiaan. Vanhemmat kuitenkin poistettiin oikeussalista, eivätkä he päässeet sinne takaisin edes tuomionluvun ajaksi.

          Oikeus palasi julistamaan tuomionsa iltapäivällä. Tuomio oli odotettu: kaikki kolme tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta. Syyllisiksi todetuille annettiin mahdollisuus lausua mielipiteensä. Sophie vaikeni. Christoph Probst anoi armoa lastensa tähden, ja Hans tuki häntä, kunnes Freisler keskeytti hänet sanoen: "Jos teillä ei ole mitään esitettävää omasta puolestanne niin olkaa hyvä ja vaietkaa!" Tämän jälkeen kaikki kolme vietiin Stadelheimin vankilaan, jossa Sophien ja Hansin vanhemmat saivat viimeisen kerran tavata lapsensa.

          Ensimmäisenä heidän luokseen tuotiin vangin puvussa ollut Hans, joka kiitti vanhempiaan heiltä saamastaan lämmöstä ja rakkaudesta sekä pyysi kertomaan terveisiä ystävilleen, erityisesti eräälle tytölle. Tämän sanottuaan hänellä oli vaikeuksia pidätellä kyyneleitään, ja hän kääntyi pois ryhdistäytyäkseen taas pian. Robert Schollin todettua sisarusten jäävän historiaan Hans vietiin pois. Sitten sisään tuotiin Sophie, jolla oli yllään omat vaatteensa. Hän hymyili koko ajan ja otti mielellään vastaan makeiset, joista Hans oli kieltäytynyt. Sophien suurin huoli tähän saakka oli ollut, kuinka hänen äitinsä selviäisi kahden lapsen menettämisestä samalla kertaa. Kun hän nyt näki äitinsä edessään hyväkuntoisena ja urhoollisena, hän rauhoittui. Sen jälkeen Sophiekin vietiin selliinsä, jossa hän purskahti itkuun - hän ei ollut halunnut itkeä vanhempiensa nähden. Christoph Probst, joka syvästä uskonnollisuudestaan huolimatta ei ollut liittynyt mihinkään kirkkokuntaan, ei saanut pidätyksensä jälkeen enää tavata perhettään, joka kuuli hänen kohtalostaan vasta jälkeenpäin. Hän tapasi kuitenkin katolisen papin, joka otti hänet kirkon yhteyteen in articulo mortis - kuoleman hetkellä.

          Kuolemantuomiot pantiin täytäntöön oikeudenkäyntipäivän iltana. Ensimmäisenä teloitettiin Sophie, jonka sanotaan kuolleen uskomattoman rauhallisena, silmääkään räpäyttämättä. Sen jälkeen Christoph Probst ja viimeisenä Hans, joka ennen asettumistaan giljotiiniin huusi niin kovaa, että koko suuri vankila kaikui: "Es lebe die Freiheit!" (Eläköön vapaus!) Kaikki kolme haudattiin pari päivää myöhemmin aivan vankilan vieressä sijaitsevalle Perlacher- hautausmaalle. Vaikka hautajaiset järjestettiin lähes salassa, ilmestyi Münchenin talojen seiniin hautajaispäivänä kirjoituksia "Ihr Geist lebt weiter" (Heidän henkensä elää).

          Kolmikon teloituksen jälkeisten kuukausien aikana Münchenissä ja muissa Saksan kaupungeissa pidätettiin noin 80 ihmistä, joiden katsottiin sekaantuneen Valkoisen Ruusun toimintaan. Kurt Huber, Willi Graf ja Alexander Schmorell tuomittiin kuolemaan 19.4.1943. Monille muille langetettiin vankeustuomioita, joiden pituus vaihteli kolmesta kuukaudesta elinkautiseen. Valkoinen Ruusu oli kuihtunut.

          Valkoisen Ruusun merkitys

          Kolmannessa valtakunnassa Valkoisen Ruusun jäsenet olivat halveksittuja maanpettureita. Tämän päivän saksalaiset sen sijaan tuntevat heidät kansallissankareina - M?nchenin yliopiston päärakennuksen edessä oleva aukio on esimerkiksi nimetty Schollin sisarusten mukaan. Valkoisen Ruusun kaltaiset vastarintaryhmät ovat nykysaksalaisille todiste siitä, että toisen maailmansodan aikana oli myös hyviä saksalaisia - ei ainoastaan verenhimoisia natseja. Tietoisuus saksalaisesta vastarinnasta helpottanee myös sitä kollektiivista syyllisyyttä, josta saksalaisten sanotaan vielä nykyäänkin kärsivän.

          Ajatukset saksalaisten kollektiivisesta vastuusta ovat jälleen viime vuoden aikana puhuttaneet maailmaa yhdysvaltalaisen historioitsijan Daniel Goldhagenin julkaistua teoksensa "Hitlerin halukkaat teloittajat". Teoksessaan Goldhagen väittää, että juutalaisten joukkotuho voidaan selittää saksalaisten tuhoamishakuisella antisemitismillä. Goldhagenin mukaan useimmat saksalaiset katsoivat juutalaisten ansainneen kuolemansa.

          Saksalaisten toisen maailmansodan aikaisia reaktioita arvioidessa pitäisi kuitenkin aina muistaa, millainen valtio Natsi-Saksa oli: lähes täydelliseen sananvapauteen tottunut ihminen voi tuskin väittää ymmärtävänsä, millaista elämä oli, kun jo yhdestä varomattomasta sanasta saattoi joutua maksamaan hengellään.


          Takaisin etusivulle.

          © Panu Moilanen 1996.